Keskipiste nähty, Pintamoon päädytty

14.5.2009 lähdettiin liikkeelle. 25.4.2014 nähtiin Suomen itäisin piste. Ja maanantaina 9.8.2019 kipaistiin keskipisteellä. Tasainen on tahti. Nyt päätettiin lähteä kuitenkin jo ihan oikeaoppiselle viikon vaellukselle, erityisesi siksi, että lähin järkevä poistumispaikka oli Pintamo, johon arvioitiin olevan n. 160 km matkaa. Tavaroiden pakkaamisessa olikin aika isona prioriteettina keveys, koska kilometrejä olisi tarjolla aika reippaasti. Testiin pääsikin uusia ratkaisuja, joista radikaalimman paikasta kisasivat yöpymiseen tarkoitettu laavukangas+hyttysverkko-yhdistelmä, jonka kokonaispaino oli 800g ja ratkaisu jättää pienemmästä putkirunkosavotasta reppupussit kotiin ja kiinnittää pussit suoraan runkoon. Molemmat osoittautuivat ihan toimiviksi ratkaisuiksi. Noin muuten edellisestä reissusta oppineena otettiin mukaan ihan oikea saha.

Päivä 1

Ristijärvelle tultiin julkisilla iltayhdentoista aikaan, joten lyötiin leiri parkkikselle ja testattiin samalla, että miten sujuisi, jos molempien pitäisi olla hyttysverkon alla. Sujuisihan se, mutta ei se niin kauhean mukavaa olisi. Ihan hyvä, että Matti otti oman yhdenhengen telttansa mukaan. Hyvä myöskin, että testattiin, koska yöllä satoi. Aamulla haettiin kaupasta vähän makkaraa ja pihviä ja käytiin aamupalalla paikallisessa kuppilassa. Siitä otettiin suunta tietä pitkin kohti Paljakkaa ja Pirunkirkon päivätupaa, joka oli päivän kohde. Olin katsonut, että matkalla olisi Humalajoella laavu, jossa voisi lounastaa, mutta tarkemman tutkimisen jälkeen todettiin sen olevan parin kilometrin mutkan päässä, joten syötiin kylmää makkaraa. Makkarat oli kyllä valittukin sillä perusteella, että menevät kylmänäkin ihan hyvin, tilanne oli siis jossain määrin nähty ennalta. Noin muuten oli aika perus asvalttirallia ensimmäiset 20 km, tosin taukoja pidettiin aika järkevästi. Sitten päästiin ihan vaellusreitille, joka kulki Paljakan laskettelukeskuksen läpi. Iloisena yllätyksenä tässä kohtaa totesin, että mukana oli kyllä nastarit crocsien lisäksi, mutta pohjallisia niissä ei ollut. Crocseilla siis koko reissu.

Piti käydä varmistamassa, että olisikohan siellä joku ruokaa tarjoava paikka auki ja sattumalta sattui juuri tämän viikon olemaan. Ei selvinnyt että miksi, mutta syötiin tyytyväisenä burgerit ja pidettiin hyvä tauko ennen kuin jatkettiin viimeinen pätkä. Tällä viimeisellä pätkällä opittiin ihan hyödyllinen oppi siitä, että kainuun infogisiin ei ole aina piirretty reittejä kovinkaan oikein paikoilleen. Merkkejä seuraamalla pääsee kuitenkin ihan hyvin perille. Reitti oli loppupäästä varsin mielenkiintoisessa kunnossa, mikä ei enää siinä vaiheessa niin suuresti innostanut, mutta perille päästiin. Ja lopussa huomattiin, että olisi sinne mennyt uudempi kunnostettukin reitti, mutta olivat ystävällisesti merkinneet vain yhden kolmesta päällekkäisestä reitistä kulkemaan sitä kautta. Perille kuitenkin päästiin ilman suurempia ongelmia ja siellä taidettiin juoda projektin ensimmäiset keittämättömät vedet purosta. Vedenottopaikka oli hauska pikkuputous, josta oli pullo kiva täyttää. Yövyttiin tuvassa, kun ei missään ollut näkynyt merkkiäkään muista ja paisteltiin iltapalaksi ne ostetut pihvit. Matkaa kertyi reilut 31 km, joten ihan aktiivinen päivä.

Päivä 2

Seuraavana päivänä todettiin, että ei ole erityisen hyvää syytä lähteä riuhtomaan liikaa, koska sitä seuraavana ei keskipisteen jälkeen ole oikein mitään, joten kun karttaan oli keskipisteelle merkattu laavu, niin arveltiin, että ollaan siellä yötä. Tavoitteena Pyssylammen laavu ja tälle päivälle oli onnellisesti tiedossa laavuja taukopaikoiksi useampikin. Aika perus polku- ja metsäautotiekulkemista oli alkupätkä, mutta vastaan kolmen miehen porukka, joka osoittautui koko reissun ainoiksi samoissa hommissa oleviksi vastaantulijoiksi. Varoittelivat myös, että reitillä on täysin merkkaamattomia kohtia ja että olivat joutuneet kompassisuunnalla tulemaan pätkän. Hetken päästä päästiinkin kohtaan, jossa reitti verkossa osoitti umpimetsään, mutta pienellä järjenkäytöllä pääteltiin, että se ei vain mene siitä mistä viiva oli vedetty, vaan hiukan kauempaa. Siellä oli polku ja pitkospuutkin merkitty karttaan. Päästiin siis ihan kunnon reittiä eteenpäin. Paistettiin makkaraa Väärälammen laavulla, joka on varmaan tuulisin laavu, minkä olen koskaan kokenut.

Päivällistä syötiin Hepokönkäällä, hieno putous. Tehtiin ihan oikea vaellusruoka, kuivattua lihaa, nuudeleita, jauhekastiketta ja kuivattuja rehuja heiteltiin vuorotellen kattilaan aika hienossa yhteiskeittosuorituksessa, joka tuotti aika paljon aika vähänmakuista ruokaa. Mutta hyväkuntoiset paikat ja hienoa nähtävää, joten kannattaa poiketa Hepokönkäällä, jos ohi ajelette. Jatkettiin Pyssylampea kohti ja samalla pohdiskeltiin, että 5 km eteenpäin olisi Kapustajoella tupa. Päätettiin, että laavulla tehdään päätös siitä, että jatketaanko tuvalle. Laavu ilmeni puolikodaksi ja kun hyttysetkin kiusasivat, niin siirtymä seuraavalle päätettiin pikaisesti. Kello oli kuitenkin vasta reilu yhdeksän, joten laskettiin, että valoisalla päästään helposti, kuten päästiinkin. Paikan päällä hiukan jännitystä aiheutti puuvajassa olevan ampiaispesä. Jätettiin tuhoamatta, kun koivet oli molemmilla siinä kunnossa, ettei liikaa kyennyt ampiaisia väistelemään. Päivän matka oli lopulta 25 km ja jalat olivat kohtuullisessa kuosissa rykimisen jälkeen. Kokeilin tehdä iltaisin salamannopean venyttelyn koiville ja ehkä se auttoi. Aamuisin oli aina pieni yllätys, että ihan kunnossahan ne koivet ovat.

Päivä 3

Aamulla oli edessä etappi oli Puolangan kautta keskipisteelle, johon oli tarkoitus jäädä. Syötiin kebabit, jadattiin kännyköitä ja käytiin kaupassa. Puolangalta oli tarkoitus ostaa sikarit ja viskit keskipistejuhlistamista varten, mutta kävi ilmi, että maanantaisin Puolangalla on Alko näppärästi kiinni. Ostettiin sitten siiderit, kun olivat muovipulloissa. Matkalla keskipisteelle tultiin poronhoitoalueelle, eikä mennyt kovin pitkään, kun vastaan tulivat myös ensimmäiset porot. Ei ne kyllä paljoa autoja pelkää. Katseltiin, että lähin seuraava yöpymispaikka on keskipisteestä ainakin 22 km joista pari vielä reittiä väärään suuntaan, joten ainoat vaihtoehdot olivat keskipiste tai metsä. Onneksi osui silmiin Askanmäellä kota, johon siihenkin oli 15 km matkaa, koska keskipiste näytti siltä, että että noin 20 vuotta sitten siellä on ollut jotain. Nykyään vain pari rikottua mökkiä ja kivi, jossa on pari metallitappia sen näköisenä, että siinä on ehkä joskus ollut joku muistomerkki. Siiderikin oli pahaa, en juonut loppuun.

Mutta eipä siinä kuin tallustamaan asvalttitietä eteenpäin 15 km. Matka sinällään sujui edelleen reippaasti, säännöllinen taukojen pitäminen on hyvä juttu. Ohi ajoi myös varmaankin Thaimaalaisia marjanpoimijoita, jotka tarjosivat kyytiä. Kiitettiin, mutta ei otettu vastaan. Pari kilometriä ennen loppua alkoi kantapää vihoitella hiukan uhkaavasti, pitkiä asvalttipätkiä pitää jatkossakin välttää. Perillä odotti ihan mukava kota ilman polttopuita, joten sahakin tuli hyötykäyttöön, kun oksia oli kuitenkin jätetty paikalle ihan reilusti. Reilu 32 km tuli päivälle matkaa, joten olihan sitä siinä. Varsinkin kun n. 5 km oli muuta kuin asvalttia.

Päivä 4

Yö oli sateinen ja aamullakin vähän tihutteli. Jatkovaihtoehtoina oli joko kävellä 3 km väärään suuntaan tai lähteä kulkemaan karttaan merkittyä metsäautotietä joka loppuisi kesken mentyään suoalueen yli, niin että päästäisiin kiipeämään toisella puolella olevalle vaaralle. Suolle asti meni hyvin, leveä traktoripolku oli mukava kävellä. Suohon se sitten loppui ja loppumatka oli uskomaton soisen ryteikön läpitaistelu, jota kesti uskomattoman pitkään ylämäkeen. Suo ja rinne olivat uskomaton kuusi-lehtipuu-puskaryteikkö, joka oli tietenkin ihan märkä, kun oli sadellut. Lopulta päästiin autiotalon vieressä olleelle hoidetulle pellolle ja siitä tielle. Loppuvaiheessa piti kulkea kädet reilusti ylhäällä, kun kuljettiin kainaloihin ylttävän nokkosalueen läpi. Alkuperäinen suunnitelma oli laskeutua vaaran toista puolta alas, mutta se hylättiin ja todettiin, että pari kilometriä kiertoa ei ole niin paha, että riskeerattaisiin toinen vastaava taistelu. Tämäkin via dolorosa kääntyi voitoksi melkein saman tien, kun kartan tarkempi katsominen kertoi, että jos vaan jatkaa suoraan tietä pitkin pohjoiseen, niin säästää ainakin 10 kilometriä ja reitti on huomattavasti helpompi kuljettava kuin UKK-reitti, joka olisi aika mielenkiintoinen vaaraa ylös-alas-siksakki.

Päästiin vielä nauttimaan ihan hienoista maisemista, kun vaaran reunaa oli avohakattu. Samalla päädyttiin pohtimaan yleisesti kulkemisfilosofiaa, sen verran laittoi ajattelemaan se, että valittiin metsäautotie polun sijaan. Tultiin siihen tulokseen, että sopivanlainen polkukin on ihan kiva, mutta tykkäämme sen verran enemmän avoimesta maastosta, että sopivan pienet metsäautotiet ja muut hiekkatiet ovat melkein toivottavampia. Eli lopputulemana, kävellään parituhatta kilometriä, että päästään pohjoislappiin. Aika fiksua. Mutta kulku sujui ja hauskana yksityiskohtana ilmeisesti samat marjanpoimijahemmot tulivat autolla vastaan. Ollinlammen laavulle saavuttiin ihan hyvissä ajoin ja hyvissä voimissa, mikä olikin ihan hyvä, koska kyseessä on ehkä huonoin laavu, mitä olen ikinä nähnyt. Ainoa kilpaileva on Riisitunturilla ollut laavu, jonka katon läpi näkyi sinitaivas. Tämä oli hiekkapohjainen ja niin lyhyt, ettei siinä voinut maata sisällä, eikä se oikein istumiseenkaan sopinut. Mutta nuotiopaikka oli ja siellä syötiin. Päätettiin myös, että kun seuraavalle laavulle on vain se 5 km, niin kävellään sinne.

Matkalla oli myös veneylitys, joka ehti hetken jännittää, kun vene oli toisella rannalla ja narusysteemi tuntui olevan jumissa. Lähti se siitä kuitenkin. Kirkasheteen laavu saavutettiin mukavasti ja käytiin ihailemassa varsin hienoa kirkasvetistä suolampea. Oli myös mukava saada vettä keittelemättä. Testailin myös tikkukeitintä, kun olin lopultakin perehtynyt siihen, että miten sitä pitäisi käyttää. Samalla huomasin, että sen yksi kattilanpidike oli ottanut osumaa, joten se tuskin kestää kauhean kovaa käyttöä. Mikä tuntui sikäli tilanteeseen sopivalta, että kun siinä polttaa tulta oikein, niin se on ihan hyvä värkki, jolla keittää kattilallisen vettä ihan kätevästi. Heti hajosi kun olisi ollut hyödyllinen. Saattaa siitä vielä kurantin saada jos vähän korjailee. Kirkasheteellä todettiin myös, että edellisen laavun vessattomuus ei ollut sattumaa, vaan Pudasjärven puolella laavuvarustuksesta oli puuceet tiputettu pois. Liekö käyttö niin vähäistä. Jälkeenpäin tsekkasin, että Pintamon jälkeen alkaa taas olla, kun tullaan Syötteelle. Kilometrejä päivään tuli reilu 27.

Päivä 5

Aamulla oli kova pyrkimys päästä reippaasti liikkeelle, koska Puhoksella oli kyläkauppa, josta haaveiltiin saatavan jotain ruokaakin. Huolta aiheutti Matin jalka, joka vaati jonkun verran asettelua kulkiessa, ettei särje. Matka sinänsä kulki aika reippaasti, koska itikat pitivät tauot tehokkaina. Kaupassa saatiin kahvia, mutta muuten oli tyytyminen kylmiin kaupan tuotteisin, mikä ei sinänsa ollut paha ollenkaan sekään. Pidettiin hyvä pitkä tauko, syötiin, juotiin kahvit, syötiin mässyä, latailtiin akkuja ja ostettiin lisää makkaraa. Mukava paikka ja mukavia ihmisiä, kannattaa poiketa. Ei noita niin paljon enää ole, eikä ole pian tuotakaan, jos ei kukaan käy. Jatkettiin toinen kymppi pikkulammen laavulle. Älyttömän hienolla paikalla mäellä oli, mukavan oloinen laavu, jossa paisteltiin makkaraa. Samalla pohdiskeltiin jatkoa, koska riippuen siitä, mihin aikaan tullaan Pintamoon, olisi kotiintulo joko iltayhdeksältä, puolen yön jälkeen tai yöjunalla sitten aamulla. Näistä pienlapsiperheellisenä yhdeksän kuulosti houkuttelevimmalta, mutta sitä varten pitäisi olla kahdeltatoista Pintamossa ja kun matkaa oli 20 km jäljellä, niin ei olisi tapahtumassa.

Toisaalta kello oli siinä vaiheessa jo päälle kahdeksan, joten pimeävaeltamiseksi menisi. Vaikka paikka olikin hieno, niin jatkettiin matkaa ja arveltiin, että seuraava laavu, Haapuanojan laavu on varmaan todella huono. Matkalla piti mennä Iijoen yli venelossilla, mutta tällä kertaa oli kyllä hyvät pyöräsysteemit mitä pyörittää. Onneksi meitä oli kaksi, niin voitiin ajaa toisemmme yli, koska veneessä oli vain yksi katkennut airo. Vieressä oli ihan oikea lossi, jota sitäkin vähän ihailtiin. Sen verran hyvää oli maasto ja reipasta mano, että lamppuja ei tarvittu kuin viimeisellä parilla sadalla metrillä ojitettua umpimetsää, mutta oli sitä rämpimistä siinäkin. Perillä paljastui, että laavu ei ollut niinkään huono kuin todella vähällä käytöllä ja siksi täynnä eläinten jätöksiä. Tulipaikkakin näytti siltä, että oli saanut aika rauhassa olla. Mutta taistelun jälkeen saatiin kunnon tulet ja päästiin petiin. Päivän saldoksi tuli inan päälle 33 km, mikä ratkaisi sen, että kilometrimäärä täysillä päivillä meni hiukan yli 30 km. Ei se nyt ihan rentoilua ollut, mutta kohtuullinen taukotahti piti huolen siitä, että kulkeminen oli suurimman osan ajasta varsin leppoisaa.

Päivä 6

Valoisalla paikka oli aika hieno, joten vähän ihmeteltiinkin laavun vähäistä käyttöä verrattuna muihin. Noin muuten herättiin herätykseen ja toimittiin aika tehokkaasti, että ehdittäisiin bussiin. Hyvin pian liikkeelle lähdettyä selvisi myös vähäisen käytön syy. Reitti jatkui suon yli ja pitkospuita oli laitettu vähän alkuun ja vähän loppuun. Ei siitä kulkeminen mikään suoranainen ongelma ollut, mutta en ihmettele, ettei kulkua ole paljon. Oli jo aika mones kerta reissun aikana, kun oltiin tyytyväisiä siitä, että ei ollut kesällä satanut paljon. Kun päästiin tielle, luovuttiin polusta ja käveltiin teitä pitkin pois. Sen verran ollaan jo pohjoisessa, että alkaa kartalle isommaksikin merkityt tiet alkavat olla hiekkateitä. Vähän ennen bussipysäkkiä käytiin kylpemässä järvessä, ettei oltaisi niin suureksi pahennukseksi julkisissa kulkupeleissä ja sitten tultiin bussipysäkille odottelemaan. Vartti oltiin etuajassa paikalla, eli aika hyvin aikataulutettu homma. Kovasta kulkemiseesa koko päivän istumiseen siirtyminen kyllä aiheutti minulle keskimääräistä rajumman jalkojen turpoamisen, mutta muuten meni mukavasta ja normaalista poiketen tulin kotiin ihan hyvissä voimissa. Paino putosi kahden seuraavan aamun välillä n. 2.5 kiloa, kun turvotus häipyi, joten ihan mehevä oli noin punnittunakin. Kokonaisuutena kuljettiin karvan verran yli 160 km, eli alkuperäinen arvio piti hyvin kutinsa, tosin oikaistiin sen verran, että alkuperäisellä suunnitelmalla olisi varmaan ollut lähempänä 180 km.

Varustehavaintoja

Jälkikäteen varustusta kun miettii, niin pohjallisettomat suunnistuskengät olisi ainakin voinut jättää kotiin, muuten taisi kaikki mukanaolleet tavarat olla myös käytössä. Tikkukeittimen käytön opettelu oli fiksua, nyt kun on todettu, että järkevästi käytettynä sillä keittelee mukavasti pikaiset kahvit, niin kannattanee ruveta kantamaan aina mukana sen keittimellisen tikkuja. Jos jatkossakin kulkee pelkällä laavukankaalla, niin joku muovi olisi hyvä olla mukana, että saa kuivaa laskualustaa jos maa on märkä. Sadeviitta toiminee tässä, mutta järkevä ihminen hommaisi varmaan kunnollisen. Nykyinen on aika pieni ja päätellen siitä, että pää ei meinaa mahtua aukosta läpi, lapsille tarkoitettu. Kunnolliset sadeviitat näyttävät toimivan myös hätämajoitteina, mutta aletaan kyllä lähestyä grammanviilauksen riskinotollista päätä, jos pelkästään sillä lähtee. Reppupussien poisjättäminen vaati jonkun verran totuttelua, mutta kun totuttelu oli suoritettu, niin eipä niitä juuri kaivannut. Satunnaisten asioiden roikotustilaa oli vähemmän ja piti hiukan fiksuilla, että mihin kannattaa kiinnittää pientavaratasku, mutta kun homman mietti tarpeeksi pitkälle, niin tavarat tuli pakattua hyvinkin kätevästi. Majoittumiseen tarvittavat kamat eli laavukangas, makuupussi jne. menivät solumuovialustan sisään, joten rinkassa oli kiinni kolme selvästi erotettua osaa, majoitusosa, vaatteet ja ruuanlaitto-osa. Kun piti jotain tehdä, niin nappasi vaan sen pötkön irti, joka oli siihen hommaan tarpeellinen. Hyttysverkko hoiti hommansa, ripustaminen oli sen verran joustavaa, että aina sen sai jotenkin värkättyä kun tarvitsi. Hyvä peli.

Perheen ensimmäinen vaellus UKK-puistossa

Lähtö

Perheen pieninkin on kasvanut sen verran, että oli aika lähteä ensimmäiselle kunnolliselle vaellukselle. Kohteeksi valikoitui UKK-puisto lähinnä siksi, että siellä ei tarvitse sitoutua mihinkään vaan matkasuunnitelma joustaa hyvinkin sujuvasti kulkijoiden pystyvyyden mukaan. Suunnitelma joustikin sujuvasti, mutta enemmän isompien kuin pienempien kulkijoiden tarpeiden mukaan. Lapset kantoivat isompi rinkkaa, jossa oli vaatteet ja kirjat sekä vesipullo ja pieni onki, jota vähän testattiin. Pienemmällä oli isomman koulureppu jossa oli vaatteet ja vesipullo. Aikuisten rinkat painoivatkin sitten reilu 30 kg ja reilu 20 kg, joten ihan mehevillä kuormilla lähdettiin liikkeelle. Kiilopäällä oli joku geokätköilytapahtuma, joten porukkaa piisasi ja vähän jännitti, että onko Luulampi ammuttu täyteen väkeä, mutta järjestäjät epäilivät mahtaako kukaan tulla niin pitkälle.

Päästiin Kiilopäälle yhden aikaan ja siitä syömisen jäkeen kahden jälkeen naama kohti Luulampea. Aurinko porotti pilvettömältä taivaalta ja sää oli lämpimämpi kuin mitä oli odotettu, mutta siitä selvittiin. Ihmetystä ja pientä hupia aiheutti paikallinen tapa laittaa suuntakyltteihin

Päivä 1: Luulampi

välimatkat eri reittiä aina kuin mahdollista. Niinpä ensimmäinen kyltti Luulammelle kertoi matkaa olevan noin 4 km ja seuraava reilu 5 km. Pieni suunnistushärö aiheutti sen, että suorimman reitin sijaan kuljimmekin kiirunapolkua, joka oli paljon mukavampi kulkea kuin kivikkoiset pääpolut. Noin yleisestikin Saariselän ja Kiilopään lähialueilla jos haluaa kulkea mukavia polkuja, niin isommilta reiteiltä pitää poistua. Alku oli vähän kulkemismotivaation hakemista, mutta purot ja se, että niistä sai juoda piristivät sen verran, että intoa rupesi löytymään ja huipulla tunnelmat olivatkin jo huipussaan. Laskussa vanhemmat jäivät jo jälkeen.

Luulammen päivätupa on enemmänkin pieni ruokala, mutta sinne pääsi aurinkoa pakoon, joten grillattiin Kiilopäältä ostetut makkarat siellä. Geokätköilijöitä ei tosiaan ollut kuin yksi. Tapahtumasta innostuneena etsittiin itsekin kätköjän ja löydettiinkin yksi, kun olin sen kätköilijän nähnyt, vaikka ei saatukaan kätköjen tietoja tarkistettua, kun ei netti enää toiminut, enkä niitä hoksannut Kiilopäällä tallentaa. Teltallekin löytyi hyvä paikka, kun hoksattiin lähteä vähän kauempaa hakemaan. Yö meni hyvin ja aamulla kokeiltiin onkea lammessa, syöttinä yli jäänyttä makkaraa. Oli ihan hauskaa, kun makkaraa näykkivät pikkukalat näkyivät selvästi, mutta niin iso kala, että olisi voinut koukkuunkin jäädä kävi vain pikaisesti, eikä koittanut uudestaan maistaa. Ihan kivaa oli kuitenkin.

Päivä 2: Taajoslaavu

Lounaan jälkeen alkoi patikointi kohti Taajoslaavua. Kulkeminen oli mukavaa, ainoat ylämäet ihan alussa ja tällä etapilla alkoivat puroleikit löytyä toden teolla, joten kollektiivinen hyvä mieli oli kohtuullisen hyvin kasassa. Ei kuljettu virallista vaellusreittiä vaan hiihtoreitin pohjaa, jossa oli ihan hyvä polku sielläkin, lopussa pieni soinen pätkä aiheutti vähän miettimistä ja oli oikeastaan ainoa paikka, jossa voi päätellä, että reitti ei ollut kävelemistä varten. Hiihtolatua lienee kiittäminen myös siitä, että loppupään puron yli pääse leveää siltaa pitkin. Itse laavulla oli ja pari retkeilijää joista toinen oli ensimmäistä kertaa käynyt alueella vuonna 51. Kuunneltiin juttuja, rapsutettiin koiraa, lioteltiin jalkoja joessa ja tehtiin pari kaarnalaivaa. Siinä se ilta meni mukavasti, vaikka päänsärky meinasikin aiheuttaa ongelmia. Aurinkoinen keli ei ole koskaan kuulunut vahvuuksiin. Alkuperäinen ajatus oli ollut jatkaa seuraavana päivänä Kivipään autiotuvalle, mutta sen verran olivat jo alle 5 km päivät olleet raskaita, että todettiin, ettei lähdetä sinne. Tutkittiin läheistä kahlaamoa ja todettiin, ettei lähdetä siitäkään yrittämään, kun vesi oli sen verran korkealla. Todettiin siis, että jatketaan seuraavana päivänä Rumakurun suuntaan.

Päivä 3: Rumakuru

Rumakurulle oli reipas 6 km matkaa, joten oltiin aamulla vikkelästi liikkeellä ja saatiin pari kilometriä alle ennen lounasta. Syötiin mukavassa paikassa puron varrella ja nautittiin varjosta ja lapset purosta, aurinkoinen päivä kun oli taas ja oma auringonsieto vähän vajavainen. Tämä oli ensimmäinen päivä, kun otettiin välipalatkin tosissaan ja se kyllä kannatti. Vastaan tuli myös muutama maastopyöräilijä, mitä vähän ihmeteltiin, kun polku oli niin kivikkoinen. Ei ilmeisesti kuitenkaan mitenkään paha kunnon pyörälle. Kulkeminen sujui aika rattoisasti kunnes tultiin Luulammen ja Rumakurun väliselle "polulle", joka oli oikeasti hiekkatie.

Se ärsytti, mutta toisaalta oltiin sen verran lähellä, että ei se paljon päässyt häiritsemään, vaikka erämaan tuntu oli aika kaukana. Toisaalta porukkaa kulki ohi sen verran, että ymmärrän miksi se tie on ollut pakko rakentaa. Ei niin mukava yllätys kuitenkaan. Rumakurun vanhalle kämpälle tultaessa todettiin, ettei siellä näkynyt oikein telttapaikkaa, joten pienen tauon jälkeen uudelle tuvalle. Sielläkään ei ensin näyttänyt hyvältä, mutta kun meni pusikkoon hakemaan purosta vettä, niin telttapaikaksi löytyikin aivan mahtava pikku niitty puron vieressä. Rumakurun edessä oli myös upea lampi jonka vieressä oli epävirallinen tulipaikka, jossa keiteltiin ruuat mahtavasta ympäristöstä nauttien. Naapuriin tuli teltta, jossa asuivat Matti ja tyttärensä Anni, jonka kanssa Lykke pääsi leikkimään, joten sikälikin meni hienosti.

Päivä 4: Päiväretki Rumakurulla

Seuraavana päivänä lähdettiin Matin ja Annin kanssa päiväretkelle Rumakuruun ja Vävypäälle. Rumakuru oli kyllä hieno, mutta oli hyvä, että lähdettiin ilman kamoja kiipeilemään sitä. Keli oli edelleen upea ja tuli heti muutenkin erämaisempi olo, kun poistui tien vierestä. Vävypään huipulta mentiin seuraavaan kuruun syömään lamment rannalle ja matkalla sinne nähtiin toisella puolella lekottelevia poroja. Muuten ollaan varmaan sen verran äänekkäitä ja huomiokyvyttömiä, että paikallista eläimistöä ei yllä nähty, joten oli kiva että löytyivät nuo. Ruuan jälkeen erottiin matkaseurasta ja jatkettiin vielä seuraavan huipun yli, tarkoituksena katsastaa Pessinlammen nuotiopaikan potentiaalisuus.

Lampi oli mielettömän hienossa kurussa, jonka reunaa tultiin alas ja paikkanakin kohtuu asiallinen, mutta sieltä ei oikein olisi ollut mitään järkevää seuraavaa etappia, joten todettiin, ettei jatketa reissua siihen suuntaan kuitenkaan. Rumakurulle palattiin tietä pitkin ja lopputulemana päivän matka oli noin 6 km, joten yllättävästi ne kilometrit vaan kertyivät. Mutta paljon upeita näkymiä mahtui päivään.

Päivä 5: Piispanoja

Edellisen päivän tutkimusmatkan perusteella seuraavan päivän yöpymispaikaksi päätettiin Piispanojan tulistelutupa. Matkaa alle 4 km, joten lyhyt ja rento päivä tiedossa. Yöllä oli satanut, joten lapset saivat saappaat jalkaan kävelemistä varten. Alkuun oli aika raaka nousu, mutta kun se oli noustu, niin edessä oli rentoa laskettelua muutama kilometri. Otettiin rauhassa, syötiin hyvin, purojen kohdalla pidettiin kunnolliset leikkitauot, kun saappaatkin oli, joten puroleikkeihin sai vielä vähän paremmat oltavat. Matkan varrella ohi meni jonkun verran porukkaa ja yksi sähköfatbikellä ajeleva mies pysähtyi hehkuttamaan, että kuinka suunnattoman hauska peli on kyseessä.

Jäikin vähän kuumottelemaan, että pitäisi tuota joskus kokeilla, mutta jäin miettimään, että paljonko maasto noista pyöristä kärsii. Jälkeenpäin minua valistettiin, että perus maastopyörä kuluttaa maastoa saman verran kuin kävely ja fatbike reilusti vähemmän. Pahin kuluttaja on ilmeisesti sauvakävely, kun ne sauvat pöyhii maan irti. Päivä meni mukavasti ja teltan sai kivasti Piispanojan kangasmaastoon ja sen verran alkoi reissuväsymys painaa, että oli ihan mukava, kun voi loikoilla tuvassa laiskana samalla kun laitteli ruokaa. Noin yleisesti huomasi, että homma on asettunut uomiinsa ja kaikilla on mukavaa.

Päivä 6: Kiilopää

Viimeisenä kulkupäivänä kuljeskeltiin taas se viitisen kilometriä vaihtelevassa pilvisyydessä. Lämmintä oli sen verran, että auringon ollessa pilvessä oli mukavampaa. Alkupäässä myös tuntui vähän sadetta uhkaavan, mutta ei sitä sitten tullut. Rennosti ja mukavasti meni ja päästiin hyvissä ajoin Kiilopäälle saunomaan ja syömään. Hostellista saatiin neljän hengen huone ja kaikki olivat varsin tyytyväisiä yleiseen lööbaamiseen. Seuraavalle päivälle mietittiin, että jos intoa riittää, niin voitaisiin huiputtaa Kiilopää, mutta jätettiin avoimeksi. Siinä sen vasta kunnolla huomaa, että kuinka väsynyt on, kun pääsee lopulta oikeaan sänkyyn ja mikään pakollinen ei oikeasti kaadu enää päälle. Aika rento ja mukava olo oli. Aamulla tuli vähän kiire, kun aamupala piti oll asyötynä ja huone palautettuna kymmeneen mennessä. Saatiin kuitenkin hoidettua ja sitten vähän frisbeegolfattiin ja etsittiin geokätköjä ennen kuin bussi vei puoliltapäivin Saariselälle uimaan ja Angry Birds puistoon. Ihan aktiivinen viimeinenkin päivä siis saatiin. Etukäteen jännitti, että onko kaikki paikat täynnä, kun on juhannus, mutta hyvin oli tilaa. En kyllä taitaisi itsekään uskaltaa juhannussuunnitelmia Lappiin tehdä, vaikka eivät ne hyttyset yleensä silloin siellä ole. Viideltä bussilla lentokentälle, koneeseen ja kotiin ja homma paketissa. Erittäin hyvin onnistunut ensimmäinen vaellus ja saatiin jo sovittua, että ensi kesänä voidaan mennä taas. Eli positiivisissa merkeissä.

Oppeja ja havaintoja

Ruuat

Lounaat ja päivälliset tehtiin samalla systeemillä. Mukana oli Nuudeleita, pussimuusia ja pastaa hiilariksi, kuivattua jauhelihaa ja testimielessä vähän naudan ja possun suikaleita proteiiniksi ja pussikastikkeita, meidän tapauksessa kermakastiketta, pippurikastiketta ja kantarellikastiketta mausteeksi. Ruoka teki kauppansa hyvin, ehkä vähän vielä isompiakin olisivat voineet annokset olla. Mutta samalla systeemillä jatkettaneen, tosin nuo kuivasuikaleet saavat jäädä. Väli- ja iltapaloille oli välipalapatukoita ja leipää, mutta leivän menekki ei loppujenlopuksi kovin suurta ollut. Aamupalana oli annospikapuuroa ja Lämmin Kuppi-kiisseleitä, jotka tulivat halulla syödyksi. Voita oli reilusti mukana ja sitä kyllä vähän joka paikkaan laitettiinkin. Mutta vähemmän leipää ja enemmän patukoita lienee suurin muutos jatkossa. Otettiin myös mousse-aineksia, jotka on aikaisemminkin havaittu hyviksi, ja ihan hyviä olivat edelleen, mutta vispilä oli jäänyt varustelistasta uupumaan joten ei ihan putkeen kuitenkaan. Suklaa, ja mango-passionmousset lähtenevät jatkossakin mukaan. Yleisesti fiilis oli, että maitoon tehtävät asiat ovat parempia ja maitojauhe kulkee kätevästi. Protip: kun kirjoittaa tarvittavat ainekset pussin kylkeen, niin pussiasioiden tekeminen on paljon helpompaa.

Kulkeminen

Kuljetut matkat olivat lyhyitä, mutta jos pidempiä matkoja meinaa mennä, niin aikaisemmin pitää aamulla päästä vauhtiin. Nyt ei kiirettä pidetty, mutta koitettiin kuitenkin saada kilometri tai pari taakse ennen lounasta ja se oli ihan hyvä systeemi. Muutenkin reilusti taukoja ja koko ajan vähän jotain syöden pysyi meininki hyvänä ja virtaa oli. Alkuun kannattaa joka tapauksessa olla vähän totuttelua, kyllä se kulkeminen oli aika automaattista sitten loppupäässä ja vauhtikin aika hyvää. Ja antaa leikkiä aina kun tulee hyvä paikka vastaan.

Varusteet

Kamaa oli paljon. Lasten kanssa se pitää suurelta osin hyväksyä. Hulppea määrä teki homman sikäli toimivammaksi, että vanhemmat eivät jaksaneet yrittää mitään ylimitoitettua, joten lapsilla oli rento keikka. Erittäin hyvä ratkaisu oli ottaa unimaskit kaikille. Ei valoisuus haitannut unia. Toinen näppärä juttu oli, että otettiin kaikille pikkulasten tyynyt mukaan. Siihen voi alle laittaa sopivan määrän kamaa ja on retkimittareilla varsin bueno tyyny. Solumuovimakuualustaa roudattiin mukaan niin paljon, että sillä peitti koko teltan lattian, niin lapset eivät ainakaan kieri sen päältä pois. Aikuisille oli vielä itsetäyttyvät patjat päälle. Näillä systeemeillä peti oli melkein parempi kuin kotona. Kenkinä lapsilla oli lenkkarit ja mukaan otettiin muös saappaat. Ei uskallettu pelkillä saappailla lähteä, kun ei tiedetty, että hinkkaako ne jalat rikki jostain. Oli hyvä systeemi, vaikka toi sekin osaltaan lisää kannettavaa. Siltä osin henkilökohtaisesta Savottafiksaatiosta oli taas hyötyä, koska rinkan päälle laitettavia isoja tavaroita oli sen verran mukana, että ilman kahta putkirinkkaa olisi tarvinnut tehdä nerokkaampia ratkaisuja. Testissä oli myös pari ihan kaupallista pakkauspussia, muuten kamat olivat muovipusseissa ja taitaa käydä niin, että jatkossa loputkin kamat päätyvät virallisempiin versioihin. Sen verran olivat käteviä.

Muuta

• Geokätköilyä jos meinaa harrastaa, niin kätköt kannattaa tallentaa jo lähtiessä, verkko ei ole erämaassa tiheä.
• Jos lapset ei lue tarpeeksi, niin viekää riittävän kauas kaikesta.
• Minigrippejä kannattaa ottaa muutama ylimääräinen mukaan.
• Kangaspussit trangialle ja astioille oli toimiva idea. Paljon mukavammassa kunnossa varsinkin astiat, kun ei ollut vesitiivis pussi.