Pyhä-Luosto palasina

Saapuminen

Käytiin ihmettelemässä porukalla Pyhä-Luoston maisemia. Alkuperäinen suunnitelma oli käydä Haltilla, mutta kun rajat olivat kiinni, niin olisi tullut liian rankaksi se reissu, joten päädyttiin kulkemaan Pyhän ja Luoston maisemia, kun olivat suurimmalle osalle tuntemattomia. Yhteensä meitä oli viisi ja paikanpäälle tultiin tällä kertaa kahdella autolla. Alkuperäinen suunnitelma sisälsi myös poikkeamisen Ranuan eläinpuistossa, mutta otettiin sen verran rauhallisesti kulkemiset, että se jäi haaveeksi. Yövyttiin Pihtiputaalla laavussa, johon mahtuivat muut, itse nukuin Matin riippumatossa, johon olin laittanut tarppini sateensuojaksi. Taidan hyttysettömänä aikana hyödyntää kevyempää mattoilua jatkossakin, aika paljon vähemmän klaustrofobinen tunnelma. Siitä köröteltiin Pyhä-Luosto reitin lähtöpisteelle. Siellä todettiin, että auton jättäminen ei oikein kätevästi onnistukaan ja iltakin alkoi hämärtää, joten säädettiin kamat valmiiksi ja ajettiin auto parkkiin Luoston laskettelukeskukseen ja mentiin Tikkalaavuun yöksi. Siellä oli väkeä muutenkin, joten jakauduttiin niin, että osa porukasta nukkui laavussa ja osa teltassa. Laavussa nukkunut toinen pariskunta söi aamupalaksi pekonia ja munia ja itse jäin hämmentyneenä pohdiskelemaan, että miksi en ole itse ikinä tajunnut ottaa pekonia mukaan reissuun ainakin alkupäiviksi. Joskus sitä tuntee itsensä erityisen tyhmäksi.

1. päivä

Koko tulomatkan oli ollut keskustelua siitä, että voihan tätä reissaamista tehdä päiväretkinäkin jos haluaa, joten henkinen matka siihen, että lähdettiin tekemään päiväretki Perhe-Luoston parkkipaikalta Yli-Luoston autiotuvalle oli aika lyhyt. Päiväretkeilyyn sopivaa reppua ei ollut kuin Hannulla, joten tyhjensin rinkkani ja laitettiin päiväretkikamat siihen. Leiri jätettiin Tikkalaavulle odottamaan. Keskuksen ala-asemalta lähti kätevästi juuri oikeaan suuntaan tiekin, joten lähtö meni mukavasti. Päivän teema oli selkeästi tunturi ylös, tunturi alas, lounas, tunturi ylös ja tunturi alas. Maisemat olivat ruskaisen hienoja sen, mitä pilvisyydeltä pääsi näkemään ja muutenkin meininki oli hyvä. Reittikuvauksessa varoitettiin, että tämä pätkä ei ole vasta-alkajille ja aikamoista kivikkoa se olikin monelta osin.

Olin ottanut tälle reissulle vaelluskenkäni käyttöön, lähinnä vedenpitävyyden takia, mutta kivikkoiset polut tekivät niistä kyllä ihan hyvän valinnan muutenkin. Perille päästiin kuitenkin ihan onnellisesti ja paisteltiin autiotuvalla kamiinassa makkarat ja nautiskeltiin autiotuvassa lojumisesta. Lähtiessä paikalle saapui passelisti seuraavia taukoilijoita, ei tarvinnut edes tulia sammuttaa. Alkuperäinen ajatus oli kävellä takaisin Tikkalaavulle, mutta kello oli rauhallisen tahdin ja lähdön takia ehtinyt niin pitkälle, että osa matkasta pitäisi kävellä pimeässä. Otsalamppuja ei ollut päätynyt päiväretkelle kuin pari, joten todettiin, että palataan autolle ja sillä Tikkalaavulle nukkumaan. Tällä päätöksellä oli kauaskantoiset seuraukset siihen asenteeseen, millä matkaa tehtiin, sen reissu muuttui kertaheitolla päiväretkireissuksi, kun pää oli avattu. Paluumatka meni paljon helpomin ja nopeammin kuin menomatka, kivikkoa on paljon mukavampi kulkea ylämäkeen kuin alamäkeen. Tunturilta tultiin alas hiihtohissin alla ja tässä kohtaa totesin, että jatkossa pitää laittaa kengät kunnolla kiinni, että varpaat kestää. Toisena yönä Tikkalaavulla ei ollut muita kuin me. Oletettavasti siksi, ettei enää ollut viikonloppu.

2. päivä

Päivän suunnitelma oli selvä. Ukko-Luoston huipulle, sieltä etelään joko Pyhälammelle tai Rykimäkuruun. Se suunnitelma kesti siihen asti, että avattiin silmät. Pilvet olivat matalalla, eikä retken toiseksi suurimman tunturin valloitus tuntunut oikein järkevältä, kun näkyvyyttä ei ole pätkääkään. Ja tässä kohtaa edellisen päivän autoilupäätös kantoi lopullisen siemenen. Pikkuhiljaa ajatus eteni siitä, että mennään autolla Rykimäkurun maisemiin ja kävellään siellä ja sitten seuraavana päivänä kävellään sieltä Luostolle tarkistamaan maisemat, siihen, että varattiin Kuukkelin vuokratupa ja tuotiin autolla rinkat niin lähelle kuin päästiin ja käytiin katsomassa Rykimäkuru, syötiin hyvin ja saunottiin pitkään. Kävelyä tuli rinkan kanssa 1,5 km ja yhteensä ehkä joku 5 km. Mutta mukavaa oli ja olihan se mukava laittaa saunan päälle puhtaat vermeet jatkoa varten. Sauna oli hiukan erikoisesti laitettu ihan vaellusreitin hollille, mikä kantoikin hedelmää, kun Matti tuli aamusaunasta juuri kun pari ohikulkijaa oli hetkeksi pysähtynyt pihaan. Lähtivät äkkiä. Mutta oli kyllä niin mukavaa, että varmaan tulee jatkossakin panostettua siihen, että mahdollisuuksien mukaan pääsee keskellä vaellusta saunaan. Ja ehkä ylipäätään siihen, että ottaa vähän rennommin nämä vaellukset.

3. päivä

Sää oli parempi, joten rinkat autoihin, yksi auto Luostolle ja nenä kohti Ukko-Luostoa. Siinä mielessä poikkeuksellinen päivä, että käveltiin aikalailla se, mitä oli ajateltu. Rinkankantamisen välttely hyväksyttiin jo vallitsevaksi tosiasiaksi ja sen mukaan toimittiin. Tällä kertaa päätettiin pärjätä sen verran vähemmällä, että Hannun päiväreppu sai riittää tavaroihin. Rykimäkuru nähtiin toistamiseen ja tutkittiin Rykimäkeron kodan potentiaalia yöpymiseen. Todettiin, että yöpyminen onnistuisi, mutta ei se mikään hyvä yöpymispaikka olisi. Kuru oli edelleen hieno, varsinkin kun huomattiin muita kulkijoita tulossa reitin sivusta ja pääteltiin, että sielläkin olisi nähtävää. Ja olikin hieno kieleke katsella kurua. Matkan varrella poikettiin ametistikaivoksella kahvilla ja kulku sujui mukavasti. Näköalojen katseluun tämä taisi olla paras päivä, koska kuljettiin aika paljon korkealla ja pilvetkään eivät häirinneet menoa. Ukko-Luoston huipulla ihmeteltiin näköaloja, sääasemaa ja vanhaa huussia ja tultiin portaita alas. Jäykät kengät ja portaat olivat huono yhdistelmä polville, jotka muuten kyllä kestivät kulkemista hyvin.

. Yöksi siirryttiin Huttuloman autiotuvalle, koska sinnä pääsi parkkiin kilometrin päähän. Tie oli todella huonossa kunnossa ja todettiinkin, että jatkosuunnitelmia tehtäessä pitää ottaa huomioon, ettei ajeta sitä toista kertaa. Autiotupa oli mukava ja siellä meidä kanssa hengasi Satu, joka oli niitä ja muitakin paikkoja kulkenut enemmänkin ja kertoi paljon mielenkiintoista mm. vuorikiipeilystä. Tapaaminen oli sikälikin varsin onnellinen sattuma, että Satu valisti meitä, että Noitatunturin ylittämistä ei kannata tehdä siitä suunnasta, vaan Pyhän suunnasta, koska rinne Pyhän suuntaan on todellä jyrkkä ja varsinkin rinkkojen kanssa hyvinkin hankala kuljettava. Vastapalvelukseksi luvattiin viedä tuvasta löytynyt kuksa luontokeskukseen, että voivat koittaa löytää omistajan. "Matin kuksa" taisi kyljessä lukea. Tuvassa nukkui hyvin ja viisi ihmistä lämmitti sen juuri passelisti.

4. päivä ja paluu

Pyhälle ja sieltä Noitatunturin yli takaisin Huttulomaan, siinä päivän pläni. Suurinpiirtein piti kutinsakin, sen verran toki poikettiin, että käytiin Isokuru katsomassa kun kerran edestä mentiin. Alunperin oli tarkoitus kulkea ohi ja tulla seuraavana päivänä katsomaan Isokuru, mutta ei tuntunut järkevältä, kun kulku pitkospuilla on kuitenkin helppoa ja nopeaa. Työmaa katkaisi reitin Pyhänkasteenlammelle, mutta on se kuru hieno joka tapauksessa.

Siitä jatkettiin Oravalammen laavulle syömään ennen nousua Noitatunturille. Reissun karmeinta polkua oli tämä pätkä. Erityisen rasittavaa kivikon ja juurakon yhdistelmää. Itse laavu oli mielettömän hienossa paikassa ja Kuukkelitkin kävivät poseeraamassa ahkerasti. Tulivat kyllä muillakin leiripaikoilla ihmettelemään meitä, mutteivät sentään ihan noin lähelle. Pari muutakin retkuetta tavattiin makkaroita paistellessa, paikka oli erinomaisesti sijoitettu rohkeuden keräämiseen kiipeämistä varten.

Kiipeäminen oli juuri niin rankkaa kuin oli luvattu. Jyrkkää kivikkoa, jossa taukoa sai pitää säännöllisesti. Toisaalta maisemat olivat mahtavat, joten ei se istuskelu ollenkaan haitannut. Lopussa alkoi vähän jännittää pilvet, jotka saavuttivat meidät juuri kun päästiin Noitatunturin huipulle. Vähän pelättiin, että menee reitin löytäminenkin hankalaksi, jos oikein menee harmaaksi. Ylös kuitenkin päästiin ja siellä onneksi pilvet ohenivat aina välillä niin, että maisemat pääsi näkemään jos katsoi oikeaan aikaan oikeaan suuntaan. Onneksi kuljettiin tosiaan näin päin, koska sen jyrkän pätkän kulkeminen alaspäin ei olisi ollut kivaa. Edes ilman rinkkoja, kuten nyt mentiin saati sitten rinkkojen kanssa. Alas tultiin paljon loivemmin, tosin louhikkoa ja kivikkoa oli siitäkin aika suuri osa. Paljon mukavampaa kulkemista joka tapauksessa.

Matkalla nähtiin myös Kuorinkikuru, joka oli ylhäältä hienon näköinen, varsinkin kun se oli jotenkin melkein epätodellisen suora. Kulkeminen takaisin Huttulomalle tästä eteenpäin oli kohtuu mukavaa polkua jota oli mukava hyvissä tunnelmissa mennä, kun oli Noitatunturi selvitettu. Huttulomaan oli pari ihmistä majoittunut, joten varoitimme heitä siitä, että myöhemmin saattaa preässä tulla pari väsynyttä ihmistä, sihhä Oravalammen laavulla oltiin juteltu yhden pariskunnan kanssa rinkkoineen ja vaikka palloiltiin ihan hyvä hetki Noitatunturin huipulla, niin ei heitä siellä nähty ja he sanoivat aikovansa yöpyä Huttulomassa. Tehtiin myös nopeita johtopäätöksiä loppusuunnitelmasta, koska ainoa ohjelma seuraavalle päivälle oli Isokuru joka olikin jo nähty. Päätettiin ajaa Ranuan lähelle yöpymään Portimojärven lintutornin laavuun, jotta sitten seuraavana aamuna voidaan mennä Ranuan eläinpuistoon, kun se oli Essiltä jäänyt tullessa näkemättä. Oli sikäli kiva eläinpuisto, että eläimet olivat näkyvissä ja liikkeellä, joten tyhjien karsinoiden katselua oli keskiverto eläintarhakeikkaa vähemmän. Jääkarhukin vaikutti siltä, että se oli päättänyt, että tämä on se päivä, kun se etsii reitin ulos sieltä loosista. Eläinpuiston jälkeen ajettiin Karstulaan Hannun appivanhempien mökille saunomaan, syömään ja nukkumaan ja sitten seuraavana päivänä kotiin.

Loppupohdinnat

Lähdettiin reissuun sillä asenteella, että otetaan rennosti ja siitä ehkä vähän seurasi se, että otettiin hiukan liiankin rennosti. Toisaalta oli ihan hyvä harjoitus siitä, ettei ole pakko liikaa aina sykkiä, yleensä on ollut tapana vetää jarjettömän kovaa. Toisaalta tässä oppi myös sen, että pitää oikeasti alkaa pitää itsestää huolta, useamman kerran joutui kysymään itseltään, että miten hyvin olisi jaksanut jos olisi ollut se 20 kg rinkka selässä. Ja miten koivet olisivat kestäneet. Vaelluskengät oli kivikoissa kivat, portaissa vähemmän kivat. Ihan hyvä reissu, jatkossa ehkä panostaa kuitenkin vähän vaelluksellisempaan otteeseen.

Keskipiste nähty, Pintamoon päädytty

14.5.2009 lähdettiin liikkeelle. 25.4.2014 nähtiin Suomen itäisin piste. Ja maanantaina 9.8.2019 kipaistiin keskipisteellä. Tasainen on tahti. Nyt päätettiin lähteä kuitenkin jo ihan oikeaoppiselle viikon vaellukselle, erityisesi siksi, että lähin järkevä poistumispaikka oli Pintamo, johon arvioitiin olevan n. 160 km matkaa. Tavaroiden pakkaamisessa olikin aika isona prioriteettina keveys, koska kilometrejä olisi tarjolla aika reippaasti. Testiin pääsikin uusia ratkaisuja, joista radikaalimman paikasta kisasivat yöpymiseen tarkoitettu laavukangas+hyttysverkko-yhdistelmä, jonka kokonaispaino oli 800g ja ratkaisu jättää pienemmästä putkirunkosavotasta reppupussit kotiin ja kiinnittää pussit suoraan runkoon. Molemmat osoittautuivat ihan toimiviksi ratkaisuiksi. Noin muuten edellisestä reissusta oppineena otettiin mukaan ihan oikea saha.

Päivä 1

Ristijärvelle tultiin julkisilla iltayhdentoista aikaan, joten lyötiin leiri parkkikselle ja testattiin samalla, että miten sujuisi, jos molempien pitäisi olla hyttysverkon alla. Sujuisihan se, mutta ei se niin kauhean mukavaa olisi. Ihan hyvä, että Matti otti oman yhdenhengen telttansa mukaan. Hyvä myöskin, että testattiin, koska yöllä satoi. Aamulla haettiin kaupasta vähän makkaraa ja pihviä ja käytiin aamupalalla paikallisessa kuppilassa. Siitä otettiin suunta tietä pitkin kohti Paljakkaa ja Pirunkirkon päivätupaa, joka oli päivän kohde. Olin katsonut, että matkalla olisi Humalajoella laavu, jossa voisi lounastaa, mutta tarkemman tutkimisen jälkeen todettiin sen olevan parin kilometrin mutkan päässä, joten syötiin kylmää makkaraa. Makkarat oli kyllä valittukin sillä perusteella, että menevät kylmänäkin ihan hyvin, tilanne oli siis jossain määrin nähty ennalta. Noin muuten oli aika perus asvalttirallia ensimmäiset 20 km, tosin taukoja pidettiin aika järkevästi. Sitten päästiin ihan vaellusreitille, joka kulki Paljakan laskettelukeskuksen läpi. Iloisena yllätyksenä tässä kohtaa totesin, että mukana oli kyllä nastarit crocsien lisäksi, mutta pohjallisia niissä ei ollut. Crocseilla siis koko reissu.

Piti käydä varmistamassa, että olisikohan siellä joku ruokaa tarjoava paikka auki ja sattumalta sattui juuri tämän viikon olemaan. Ei selvinnyt että miksi, mutta syötiin tyytyväisenä burgerit ja pidettiin hyvä tauko ennen kuin jatkettiin viimeinen pätkä. Tällä viimeisellä pätkällä opittiin ihan hyödyllinen oppi siitä, että kainuun infogisiin ei ole aina piirretty reittejä kovinkaan oikein paikoilleen. Merkkejä seuraamalla pääsee kuitenkin ihan hyvin perille. Reitti oli loppupäästä varsin mielenkiintoisessa kunnossa, mikä ei enää siinä vaiheessa niin suuresti innostanut, mutta perille päästiin. Ja lopussa huomattiin, että olisi sinne mennyt uudempi kunnostettukin reitti, mutta olivat ystävällisesti merkinneet vain yhden kolmesta päällekkäisestä reitistä kulkemaan sitä kautta. Perille kuitenkin päästiin ilman suurempia ongelmia ja siellä taidettiin juoda projektin ensimmäiset keittämättömät vedet purosta. Vedenottopaikka oli hauska pikkuputous, josta oli pullo kiva täyttää. Yövyttiin tuvassa, kun ei missään ollut näkynyt merkkiäkään muista ja paisteltiin iltapalaksi ne ostetut pihvit. Matkaa kertyi reilut 31 km, joten ihan aktiivinen päivä.

Päivä 2

Seuraavana päivänä todettiin, että ei ole erityisen hyvää syytä lähteä riuhtomaan liikaa, koska sitä seuraavana ei keskipisteen jälkeen ole oikein mitään, joten kun karttaan oli keskipisteelle merkattu laavu, niin arveltiin, että ollaan siellä yötä. Tavoitteena Pyssylammen laavu ja tälle päivälle oli onnellisesti tiedossa laavuja taukopaikoiksi useampikin. Aika perus polku- ja metsäautotiekulkemista oli alkupätkä, mutta vastaan kolmen miehen porukka, joka osoittautui koko reissun ainoiksi samoissa hommissa oleviksi vastaantulijoiksi. Varoittelivat myös, että reitillä on täysin merkkaamattomia kohtia ja että olivat joutuneet kompassisuunnalla tulemaan pätkän. Hetken päästä päästiinkin kohtaan, jossa reitti verkossa osoitti umpimetsään, mutta pienellä järjenkäytöllä pääteltiin, että se ei vain mene siitä mistä viiva oli vedetty, vaan hiukan kauempaa. Siellä oli polku ja pitkospuutkin merkitty karttaan. Päästiin siis ihan kunnon reittiä eteenpäin. Paistettiin makkaraa Väärälammen laavulla, joka on varmaan tuulisin laavu, minkä olen koskaan kokenut.

Päivällistä syötiin Hepokönkäällä, hieno putous. Tehtiin ihan oikea vaellusruoka, kuivattua lihaa, nuudeleita, jauhekastiketta ja kuivattuja rehuja heiteltiin vuorotellen kattilaan aika hienossa yhteiskeittosuorituksessa, joka tuotti aika paljon aika vähänmakuista ruokaa. Mutta hyväkuntoiset paikat ja hienoa nähtävää, joten kannattaa poiketa Hepokönkäällä, jos ohi ajelette. Jatkettiin Pyssylampea kohti ja samalla pohdiskeltiin, että 5 km eteenpäin olisi Kapustajoella tupa. Päätettiin, että laavulla tehdään päätös siitä, että jatketaanko tuvalle. Laavu ilmeni puolikodaksi ja kun hyttysetkin kiusasivat, niin siirtymä seuraavalle päätettiin pikaisesti. Kello oli kuitenkin vasta reilu yhdeksän, joten laskettiin, että valoisalla päästään helposti, kuten päästiinkin. Paikan päällä hiukan jännitystä aiheutti puuvajassa olevan ampiaispesä. Jätettiin tuhoamatta, kun koivet oli molemmilla siinä kunnossa, ettei liikaa kyennyt ampiaisia väistelemään. Päivän matka oli lopulta 25 km ja jalat olivat kohtuullisessa kuosissa rykimisen jälkeen. Kokeilin tehdä iltaisin salamannopean venyttelyn koiville ja ehkä se auttoi. Aamuisin oli aina pieni yllätys, että ihan kunnossahan ne koivet ovat.

Päivä 3

Aamulla oli edessä etappi oli Puolangan kautta keskipisteelle, johon oli tarkoitus jäädä. Syötiin kebabit, jadattiin kännyköitä ja käytiin kaupassa. Puolangalta oli tarkoitus ostaa sikarit ja viskit keskipistejuhlistamista varten, mutta kävi ilmi, että maanantaisin Puolangalla on Alko näppärästi kiinni. Ostettiin sitten siiderit, kun olivat muovipulloissa. Matkalla keskipisteelle tultiin poronhoitoalueelle, eikä mennyt kovin pitkään, kun vastaan tulivat myös ensimmäiset porot. Ei ne kyllä paljoa autoja pelkää. Katseltiin, että lähin seuraava yöpymispaikka on keskipisteestä ainakin 22 km joista pari vielä reittiä väärään suuntaan, joten ainoat vaihtoehdot olivat keskipiste tai metsä. Onneksi osui silmiin Askanmäellä kota, johon siihenkin oli 15 km matkaa, koska keskipiste näytti siltä, että että noin 20 vuotta sitten siellä on ollut jotain. Nykyään vain pari rikottua mökkiä ja kivi, jossa on pari metallitappia sen näköisenä, että siinä on ehkä joskus ollut joku muistomerkki. Siiderikin oli pahaa, en juonut loppuun.

Mutta eipä siinä kuin tallustamaan asvalttitietä eteenpäin 15 km. Matka sinällään sujui edelleen reippaasti, säännöllinen taukojen pitäminen on hyvä juttu. Ohi ajoi myös varmaankin Thaimaalaisia marjanpoimijoita, jotka tarjosivat kyytiä. Kiitettiin, mutta ei otettu vastaan. Pari kilometriä ennen loppua alkoi kantapää vihoitella hiukan uhkaavasti, pitkiä asvalttipätkiä pitää jatkossakin välttää. Perillä odotti ihan mukava kota ilman polttopuita, joten sahakin tuli hyötykäyttöön, kun oksia oli kuitenkin jätetty paikalle ihan reilusti. Reilu 32 km tuli päivälle matkaa, joten olihan sitä siinä. Varsinkin kun n. 5 km oli muuta kuin asvalttia.

Päivä 4

Yö oli sateinen ja aamullakin vähän tihutteli. Jatkovaihtoehtoina oli joko kävellä 3 km väärään suuntaan tai lähteä kulkemaan karttaan merkittyä metsäautotietä joka loppuisi kesken mentyään suoalueen yli, niin että päästäisiin kiipeämään toisella puolella olevalle vaaralle. Suolle asti meni hyvin, leveä traktoripolku oli mukava kävellä. Suohon se sitten loppui ja loppumatka oli uskomaton soisen ryteikön läpitaistelu, jota kesti uskomattoman pitkään ylämäkeen. Suo ja rinne olivat uskomaton kuusi-lehtipuu-puskaryteikkö, joka oli tietenkin ihan märkä, kun oli sadellut. Lopulta päästiin autiotalon vieressä olleelle hoidetulle pellolle ja siitä tielle. Loppuvaiheessa piti kulkea kädet reilusti ylhäällä, kun kuljettiin kainaloihin ylttävän nokkosalueen läpi. Alkuperäinen suunnitelma oli laskeutua vaaran toista puolta alas, mutta se hylättiin ja todettiin, että pari kilometriä kiertoa ei ole niin paha, että riskeerattaisiin toinen vastaava taistelu. Tämäkin via dolorosa kääntyi voitoksi melkein saman tien, kun kartan tarkempi katsominen kertoi, että jos vaan jatkaa suoraan tietä pitkin pohjoiseen, niin säästää ainakin 10 kilometriä ja reitti on huomattavasti helpompi kuljettava kuin UKK-reitti, joka olisi aika mielenkiintoinen vaaraa ylös-alas-siksakki.

Päästiin vielä nauttimaan ihan hienoista maisemista, kun vaaran reunaa oli avohakattu. Samalla päädyttiin pohtimaan yleisesti kulkemisfilosofiaa, sen verran laittoi ajattelemaan se, että valittiin metsäautotie polun sijaan. Tultiin siihen tulokseen, että sopivanlainen polkukin on ihan kiva, mutta tykkäämme sen verran enemmän avoimesta maastosta, että sopivan pienet metsäautotiet ja muut hiekkatiet ovat melkein toivottavampia. Eli lopputulemana, kävellään parituhatta kilometriä, että päästään pohjoislappiin. Aika fiksua. Mutta kulku sujui ja hauskana yksityiskohtana ilmeisesti samat marjanpoimijahemmot tulivat autolla vastaan. Ollinlammen laavulle saavuttiin ihan hyvissä ajoin ja hyvissä voimissa, mikä olikin ihan hyvä, koska kyseessä on ehkä huonoin laavu, mitä olen ikinä nähnyt. Ainoa kilpaileva on Riisitunturilla ollut laavu, jonka katon läpi näkyi sinitaivas. Tämä oli hiekkapohjainen ja niin lyhyt, ettei siinä voinut maata sisällä, eikä se oikein istumiseenkaan sopinut. Mutta nuotiopaikka oli ja siellä syötiin. Päätettiin myös, että kun seuraavalle laavulle on vain se 5 km, niin kävellään sinne.

Matkalla oli myös veneylitys, joka ehti hetken jännittää, kun vene oli toisella rannalla ja narusysteemi tuntui olevan jumissa. Lähti se siitä kuitenkin. Kirkasheteen laavu saavutettiin mukavasti ja käytiin ihailemassa varsin hienoa kirkasvetistä suolampea. Oli myös mukava saada vettä keittelemättä. Testailin myös tikkukeitintä, kun olin lopultakin perehtynyt siihen, että miten sitä pitäisi käyttää. Samalla huomasin, että sen yksi kattilanpidike oli ottanut osumaa, joten se tuskin kestää kauhean kovaa käyttöä. Mikä tuntui sikäli tilanteeseen sopivalta, että kun siinä polttaa tulta oikein, niin se on ihan hyvä värkki, jolla keittää kattilallisen vettä ihan kätevästi. Heti hajosi kun olisi ollut hyödyllinen. Saattaa siitä vielä kurantin saada jos vähän korjailee. Kirkasheteellä todettiin myös, että edellisen laavun vessattomuus ei ollut sattumaa, vaan Pudasjärven puolella laavuvarustuksesta oli puuceet tiputettu pois. Liekö käyttö niin vähäistä. Jälkeenpäin tsekkasin, että Pintamon jälkeen alkaa taas olla, kun tullaan Syötteelle. Kilometrejä päivään tuli reilu 27.

Päivä 5

Aamulla oli kova pyrkimys päästä reippaasti liikkeelle, koska Puhoksella oli kyläkauppa, josta haaveiltiin saatavan jotain ruokaakin. Huolta aiheutti Matin jalka, joka vaati jonkun verran asettelua kulkiessa, ettei särje. Matka sinänsä kulki aika reippaasti, koska itikat pitivät tauot tehokkaina. Kaupassa saatiin kahvia, mutta muuten oli tyytyminen kylmiin kaupan tuotteisin, mikä ei sinänsa ollut paha ollenkaan sekään. Pidettiin hyvä pitkä tauko, syötiin, juotiin kahvit, syötiin mässyä, latailtiin akkuja ja ostettiin lisää makkaraa. Mukava paikka ja mukavia ihmisiä, kannattaa poiketa. Ei noita niin paljon enää ole, eikä ole pian tuotakaan, jos ei kukaan käy. Jatkettiin toinen kymppi pikkulammen laavulle. Älyttömän hienolla paikalla mäellä oli, mukavan oloinen laavu, jossa paisteltiin makkaraa. Samalla pohdiskeltiin jatkoa, koska riippuen siitä, mihin aikaan tullaan Pintamoon, olisi kotiintulo joko iltayhdeksältä, puolen yön jälkeen tai yöjunalla sitten aamulla. Näistä pienlapsiperheellisenä yhdeksän kuulosti houkuttelevimmalta, mutta sitä varten pitäisi olla kahdeltatoista Pintamossa ja kun matkaa oli 20 km jäljellä, niin ei olisi tapahtumassa.

Toisaalta kello oli siinä vaiheessa jo päälle kahdeksan, joten pimeävaeltamiseksi menisi. Vaikka paikka olikin hieno, niin jatkettiin matkaa ja arveltiin, että seuraava laavu, Haapuanojan laavu on varmaan todella huono. Matkalla piti mennä Iijoen yli venelossilla, mutta tällä kertaa oli kyllä hyvät pyöräsysteemit mitä pyörittää. Onneksi meitä oli kaksi, niin voitiin ajaa toisemmme yli, koska veneessä oli vain yksi katkennut airo. Vieressä oli ihan oikea lossi, jota sitäkin vähän ihailtiin. Sen verran hyvää oli maasto ja reipasta mano, että lamppuja ei tarvittu kuin viimeisellä parilla sadalla metrillä ojitettua umpimetsää, mutta oli sitä rämpimistä siinäkin. Perillä paljastui, että laavu ei ollut niinkään huono kuin todella vähällä käytöllä ja siksi täynnä eläinten jätöksiä. Tulipaikkakin näytti siltä, että oli saanut aika rauhassa olla. Mutta taistelun jälkeen saatiin kunnon tulet ja päästiin petiin. Päivän saldoksi tuli inan päälle 33 km, mikä ratkaisi sen, että kilometrimäärä täysillä päivillä meni hiukan yli 30 km. Ei se nyt ihan rentoilua ollut, mutta kohtuullinen taukotahti piti huolen siitä, että kulkeminen oli suurimman osan ajasta varsin leppoisaa.

Päivä 6

Valoisalla paikka oli aika hieno, joten vähän ihmeteltiinkin laavun vähäistä käyttöä verrattuna muihin. Noin muuten herättiin herätykseen ja toimittiin aika tehokkaasti, että ehdittäisiin bussiin. Hyvin pian liikkeelle lähdettyä selvisi myös vähäisen käytön syy. Reitti jatkui suon yli ja pitkospuita oli laitettu vähän alkuun ja vähän loppuun. Ei siitä kulkeminen mikään suoranainen ongelma ollut, mutta en ihmettele, ettei kulkua ole paljon. Oli jo aika mones kerta reissun aikana, kun oltiin tyytyväisiä siitä, että ei ollut kesällä satanut paljon. Kun päästiin tielle, luovuttiin polusta ja käveltiin teitä pitkin pois. Sen verran ollaan jo pohjoisessa, että alkaa kartalle isommaksikin merkityt tiet alkavat olla hiekkateitä. Vähän ennen bussipysäkkiä käytiin kylpemässä järvessä, ettei oltaisi niin suureksi pahennukseksi julkisissa kulkupeleissä ja sitten tultiin bussipysäkille odottelemaan. Vartti oltiin etuajassa paikalla, eli aika hyvin aikataulutettu homma. Kovasta kulkemiseesa koko päivän istumiseen siirtyminen kyllä aiheutti minulle keskimääräistä rajumman jalkojen turpoamisen, mutta muuten meni mukavasta ja normaalista poiketen tulin kotiin ihan hyvissä voimissa. Paino putosi kahden seuraavan aamun välillä n. 2.5 kiloa, kun turvotus häipyi, joten ihan mehevä oli noin punnittunakin. Kokonaisuutena kuljettiin karvan verran yli 160 km, eli alkuperäinen arvio piti hyvin kutinsa, tosin oikaistiin sen verran, että alkuperäisellä suunnitelmalla olisi varmaan ollut lähempänä 180 km.

Varustehavaintoja

Jälkikäteen varustusta kun miettii, niin pohjallisettomat suunnistuskengät olisi ainakin voinut jättää kotiin, muuten taisi kaikki mukanaolleet tavarat olla myös käytössä. Tikkukeittimen käytön opettelu oli fiksua, nyt kun on todettu, että järkevästi käytettynä sillä keittelee mukavasti pikaiset kahvit, niin kannattanee ruveta kantamaan aina mukana sen keittimellisen tikkuja. Jos jatkossakin kulkee pelkällä laavukankaalla, niin joku muovi olisi hyvä olla mukana, että saa kuivaa laskualustaa jos maa on märkä. Sadeviitta toiminee tässä, mutta järkevä ihminen hommaisi varmaan kunnollisen. Nykyinen on aika pieni ja päätellen siitä, että pää ei meinaa mahtua aukosta läpi, lapsille tarkoitettu. Kunnolliset sadeviitat näyttävät toimivan myös hätämajoitteina, mutta aletaan kyllä lähestyä grammanviilauksen riskinotollista päätä, jos pelkästään sillä lähtee. Reppupussien poisjättäminen vaati jonkun verran totuttelua, mutta kun totuttelu oli suoritettu, niin eipä niitä juuri kaivannut. Satunnaisten asioiden roikotustilaa oli vähemmän ja piti hiukan fiksuilla, että mihin kannattaa kiinnittää pientavaratasku, mutta kun homman mietti tarpeeksi pitkälle, niin tavarat tuli pakattua hyvinkin kätevästi. Majoittumiseen tarvittavat kamat eli laavukangas, makuupussi jne. menivät solumuovialustan sisään, joten rinkassa oli kiinni kolme selvästi erotettua osaa, majoitusosa, vaatteet ja ruuanlaitto-osa. Kun piti jotain tehdä, niin nappasi vaan sen pötkön irti, joka oli siihen hommaan tarpeellinen. Hyttysverkko hoiti hommansa, ripustaminen oli sen verran joustavaa, että aina sen sai jotenkin värkättyä kun tarvitsi. Hyvä peli.

Perheen ensimmäinen vaellus UKK-puistossa

Lähtö

Perheen pieninkin on kasvanut sen verran, että oli aika lähteä ensimmäiselle kunnolliselle vaellukselle. Kohteeksi valikoitui UKK-puisto lähinnä siksi, että siellä ei tarvitse sitoutua mihinkään vaan matkasuunnitelma joustaa hyvinkin sujuvasti kulkijoiden pystyvyyden mukaan. Suunnitelma joustikin sujuvasti, mutta enemmän isompien kuin pienempien kulkijoiden tarpeiden mukaan. Lapset kantoivat isompi rinkkaa, jossa oli vaatteet ja kirjat sekä vesipullo ja pieni onki, jota vähän testattiin. Pienemmällä oli isomman koulureppu jossa oli vaatteet ja vesipullo. Aikuisten rinkat painoivatkin sitten reilu 30 kg ja reilu 20 kg, joten ihan mehevillä kuormilla lähdettiin liikkeelle. Kiilopäällä oli joku geokätköilytapahtuma, joten porukkaa piisasi ja vähän jännitti, että onko Luulampi ammuttu täyteen väkeä, mutta järjestäjät epäilivät mahtaako kukaan tulla niin pitkälle.

Päästiin Kiilopäälle yhden aikaan ja siitä syömisen jäkeen kahden jälkeen naama kohti Luulampea. Aurinko porotti pilvettömältä taivaalta ja sää oli lämpimämpi kuin mitä oli odotettu, mutta siitä selvittiin. Ihmetystä ja pientä hupia aiheutti paikallinen tapa laittaa suuntakyltteihin

Päivä 1: Luulampi

välimatkat eri reittiä aina kuin mahdollista. Niinpä ensimmäinen kyltti Luulammelle kertoi matkaa olevan noin 4 km ja seuraava reilu 5 km. Pieni suunnistushärö aiheutti sen, että suorimman reitin sijaan kuljimmekin kiirunapolkua, joka oli paljon mukavampi kulkea kuin kivikkoiset pääpolut. Noin yleisestikin Saariselän ja Kiilopään lähialueilla jos haluaa kulkea mukavia polkuja, niin isommilta reiteiltä pitää poistua. Alku oli vähän kulkemismotivaation hakemista, mutta purot ja se, että niistä sai juoda piristivät sen verran, että intoa rupesi löytymään ja huipulla tunnelmat olivatkin jo huipussaan. Laskussa vanhemmat jäivät jo jälkeen.

Luulammen päivätupa on enemmänkin pieni ruokala, mutta sinne pääsi aurinkoa pakoon, joten grillattiin Kiilopäältä ostetut makkarat siellä. Geokätköilijöitä ei tosiaan ollut kuin yksi. Tapahtumasta innostuneena etsittiin itsekin kätköjän ja löydettiinkin yksi, kun olin sen kätköilijän nähnyt, vaikka ei saatukaan kätköjen tietoja tarkistettua, kun ei netti enää toiminut, enkä niitä hoksannut Kiilopäällä tallentaa. Teltallekin löytyi hyvä paikka, kun hoksattiin lähteä vähän kauempaa hakemaan. Yö meni hyvin ja aamulla kokeiltiin onkea lammessa, syöttinä yli jäänyttä makkaraa. Oli ihan hauskaa, kun makkaraa näykkivät pikkukalat näkyivät selvästi, mutta niin iso kala, että olisi voinut koukkuunkin jäädä kävi vain pikaisesti, eikä koittanut uudestaan maistaa. Ihan kivaa oli kuitenkin.

Päivä 2: Taajoslaavu

Lounaan jälkeen alkoi patikointi kohti Taajoslaavua. Kulkeminen oli mukavaa, ainoat ylämäet ihan alussa ja tällä etapilla alkoivat puroleikit löytyä toden teolla, joten kollektiivinen hyvä mieli oli kohtuullisen hyvin kasassa. Ei kuljettu virallista vaellusreittiä vaan hiihtoreitin pohjaa, jossa oli ihan hyvä polku sielläkin, lopussa pieni soinen pätkä aiheutti vähän miettimistä ja oli oikeastaan ainoa paikka, jossa voi päätellä, että reitti ei ollut kävelemistä varten. Hiihtolatua lienee kiittäminen myös siitä, että loppupään puron yli pääse leveää siltaa pitkin. Itse laavulla oli ja pari retkeilijää joista toinen oli ensimmäistä kertaa käynyt alueella vuonna 51. Kuunneltiin juttuja, rapsutettiin koiraa, lioteltiin jalkoja joessa ja tehtiin pari kaarnalaivaa. Siinä se ilta meni mukavasti, vaikka päänsärky meinasikin aiheuttaa ongelmia. Aurinkoinen keli ei ole koskaan kuulunut vahvuuksiin. Alkuperäinen ajatus oli ollut jatkaa seuraavana päivänä Kivipään autiotuvalle, mutta sen verran olivat jo alle 5 km päivät olleet raskaita, että todettiin, ettei lähdetä sinne. Tutkittiin läheistä kahlaamoa ja todettiin, ettei lähdetä siitäkään yrittämään, kun vesi oli sen verran korkealla. Todettiin siis, että jatketaan seuraavana päivänä Rumakurun suuntaan.

Päivä 3: Rumakuru

Rumakurulle oli reipas 6 km matkaa, joten oltiin aamulla vikkelästi liikkeellä ja saatiin pari kilometriä alle ennen lounasta. Syötiin mukavassa paikassa puron varrella ja nautittiin varjosta ja lapset purosta, aurinkoinen päivä kun oli taas ja oma auringonsieto vähän vajavainen. Tämä oli ensimmäinen päivä, kun otettiin välipalatkin tosissaan ja se kyllä kannatti. Vastaan tuli myös muutama maastopyöräilijä, mitä vähän ihmeteltiin, kun polku oli niin kivikkoinen. Ei ilmeisesti kuitenkaan mitenkään paha kunnon pyörälle. Kulkeminen sujui aika rattoisasti kunnes tultiin Luulammen ja Rumakurun väliselle "polulle", joka oli oikeasti hiekkatie.

Se ärsytti, mutta toisaalta oltiin sen verran lähellä, että ei se paljon päässyt häiritsemään, vaikka erämaan tuntu oli aika kaukana. Toisaalta porukkaa kulki ohi sen verran, että ymmärrän miksi se tie on ollut pakko rakentaa. Ei niin mukava yllätys kuitenkaan. Rumakurun vanhalle kämpälle tultaessa todettiin, ettei siellä näkynyt oikein telttapaikkaa, joten pienen tauon jälkeen uudelle tuvalle. Sielläkään ei ensin näyttänyt hyvältä, mutta kun meni pusikkoon hakemaan purosta vettä, niin telttapaikaksi löytyikin aivan mahtava pikku niitty puron vieressä. Rumakurun edessä oli myös upea lampi jonka vieressä oli epävirallinen tulipaikka, jossa keiteltiin ruuat mahtavasta ympäristöstä nauttien. Naapuriin tuli teltta, jossa asuivat Matti ja tyttärensä Anni, jonka kanssa Lykke pääsi leikkimään, joten sikälikin meni hienosti.

Päivä 4: Päiväretki Rumakurulla

Seuraavana päivänä lähdettiin Matin ja Annin kanssa päiväretkelle Rumakuruun ja Vävypäälle. Rumakuru oli kyllä hieno, mutta oli hyvä, että lähdettiin ilman kamoja kiipeilemään sitä. Keli oli edelleen upea ja tuli heti muutenkin erämaisempi olo, kun poistui tien vierestä. Vävypään huipulta mentiin seuraavaan kuruun syömään lamment rannalle ja matkalla sinne nähtiin toisella puolella lekottelevia poroja. Muuten ollaan varmaan sen verran äänekkäitä ja huomiokyvyttömiä, että paikallista eläimistöä ei yllä nähty, joten oli kiva että löytyivät nuo. Ruuan jälkeen erottiin matkaseurasta ja jatkettiin vielä seuraavan huipun yli, tarkoituksena katsastaa Pessinlammen nuotiopaikan potentiaalisuus.

Lampi oli mielettömän hienossa kurussa, jonka reunaa tultiin alas ja paikkanakin kohtuu asiallinen, mutta sieltä ei oikein olisi ollut mitään järkevää seuraavaa etappia, joten todettiin, ettei jatketa reissua siihen suuntaan kuitenkaan. Rumakurulle palattiin tietä pitkin ja lopputulemana päivän matka oli noin 6 km, joten yllättävästi ne kilometrit vaan kertyivät. Mutta paljon upeita näkymiä mahtui päivään.

Päivä 5: Piispanoja

Edellisen päivän tutkimusmatkan perusteella seuraavan päivän yöpymispaikaksi päätettiin Piispanojan tulistelutupa. Matkaa alle 4 km, joten lyhyt ja rento päivä tiedossa. Yöllä oli satanut, joten lapset saivat saappaat jalkaan kävelemistä varten. Alkuun oli aika raaka nousu, mutta kun se oli noustu, niin edessä oli rentoa laskettelua muutama kilometri. Otettiin rauhassa, syötiin hyvin, purojen kohdalla pidettiin kunnolliset leikkitauot, kun saappaatkin oli, joten puroleikkeihin sai vielä vähän paremmat oltavat. Matkan varrella ohi meni jonkun verran porukkaa ja yksi sähköfatbikellä ajeleva mies pysähtyi hehkuttamaan, että kuinka suunnattoman hauska peli on kyseessä.

Jäikin vähän kuumottelemaan, että pitäisi tuota joskus kokeilla, mutta jäin miettimään, että paljonko maasto noista pyöristä kärsii. Jälkeenpäin minua valistettiin, että perus maastopyörä kuluttaa maastoa saman verran kuin kävely ja fatbike reilusti vähemmän. Pahin kuluttaja on ilmeisesti sauvakävely, kun ne sauvat pöyhii maan irti. Päivä meni mukavasti ja teltan sai kivasti Piispanojan kangasmaastoon ja sen verran alkoi reissuväsymys painaa, että oli ihan mukava, kun voi loikoilla tuvassa laiskana samalla kun laitteli ruokaa. Noin yleisesti huomasi, että homma on asettunut uomiinsa ja kaikilla on mukavaa.

Päivä 6: Kiilopää

Viimeisenä kulkupäivänä kuljeskeltiin taas se viitisen kilometriä vaihtelevassa pilvisyydessä. Lämmintä oli sen verran, että auringon ollessa pilvessä oli mukavampaa. Alkupäässä myös tuntui vähän sadetta uhkaavan, mutta ei sitä sitten tullut. Rennosti ja mukavasti meni ja päästiin hyvissä ajoin Kiilopäälle saunomaan ja syömään. Hostellista saatiin neljän hengen huone ja kaikki olivat varsin tyytyväisiä yleiseen lööbaamiseen. Seuraavalle päivälle mietittiin, että jos intoa riittää, niin voitaisiin huiputtaa Kiilopää, mutta jätettiin avoimeksi. Siinä sen vasta kunnolla huomaa, että kuinka väsynyt on, kun pääsee lopulta oikeaan sänkyyn ja mikään pakollinen ei oikeasti kaadu enää päälle. Aika rento ja mukava olo oli. Aamulla tuli vähän kiire, kun aamupala piti oll asyötynä ja huone palautettuna kymmeneen mennessä. Saatiin kuitenkin hoidettua ja sitten vähän frisbeegolfattiin ja etsittiin geokätköjä ennen kuin bussi vei puoliltapäivin Saariselälle uimaan ja Angry Birds puistoon. Ihan aktiivinen viimeinenkin päivä siis saatiin. Etukäteen jännitti, että onko kaikki paikat täynnä, kun on juhannus, mutta hyvin oli tilaa. En kyllä taitaisi itsekään uskaltaa juhannussuunnitelmia Lappiin tehdä, vaikka eivät ne hyttyset yleensä silloin siellä ole. Viideltä bussilla lentokentälle, koneeseen ja kotiin ja homma paketissa. Erittäin hyvin onnistunut ensimmäinen vaellus ja saatiin jo sovittua, että ensi kesänä voidaan mennä taas. Eli positiivisissa merkeissä.

Oppeja ja havaintoja

Ruuat

Lounaat ja päivälliset tehtiin samalla systeemillä. Mukana oli Nuudeleita, pussimuusia ja pastaa hiilariksi, kuivattua jauhelihaa ja testimielessä vähän naudan ja possun suikaleita proteiiniksi ja pussikastikkeita, meidän tapauksessa kermakastiketta, pippurikastiketta ja kantarellikastiketta mausteeksi. Ruoka teki kauppansa hyvin, ehkä vähän vielä isompiakin olisivat voineet annokset olla. Mutta samalla systeemillä jatkettaneen, tosin nuo kuivasuikaleet saavat jäädä. Väli- ja iltapaloille oli välipalapatukoita ja leipää, mutta leivän menekki ei loppujenlopuksi kovin suurta ollut. Aamupalana oli annospikapuuroa ja Lämmin Kuppi-kiisseleitä, jotka tulivat halulla syödyksi. Voita oli reilusti mukana ja sitä kyllä vähän joka paikkaan laitettiinkin. Mutta vähemmän leipää ja enemmän patukoita lienee suurin muutos jatkossa. Otettiin myös mousse-aineksia, jotka on aikaisemminkin havaittu hyviksi, ja ihan hyviä olivat edelleen, mutta vispilä oli jäänyt varustelistasta uupumaan joten ei ihan putkeen kuitenkaan. Suklaa, ja mango-passionmousset lähtenevät jatkossakin mukaan. Yleisesti fiilis oli, että maitoon tehtävät asiat ovat parempia ja maitojauhe kulkee kätevästi. Protip: kun kirjoittaa tarvittavat ainekset pussin kylkeen, niin pussiasioiden tekeminen on paljon helpompaa.

Kulkeminen

Kuljetut matkat olivat lyhyitä, mutta jos pidempiä matkoja meinaa mennä, niin aikaisemmin pitää aamulla päästä vauhtiin. Nyt ei kiirettä pidetty, mutta koitettiin kuitenkin saada kilometri tai pari taakse ennen lounasta ja se oli ihan hyvä systeemi. Muutenkin reilusti taukoja ja koko ajan vähän jotain syöden pysyi meininki hyvänä ja virtaa oli. Alkuun kannattaa joka tapauksessa olla vähän totuttelua, kyllä se kulkeminen oli aika automaattista sitten loppupäässä ja vauhtikin aika hyvää. Ja antaa leikkiä aina kun tulee hyvä paikka vastaan.

Varusteet

Kamaa oli paljon. Lasten kanssa se pitää suurelta osin hyväksyä. Hulppea määrä teki homman sikäli toimivammaksi, että vanhemmat eivät jaksaneet yrittää mitään ylimitoitettua, joten lapsilla oli rento keikka. Erittäin hyvä ratkaisu oli ottaa unimaskit kaikille. Ei valoisuus haitannut unia. Toinen näppärä juttu oli, että otettiin kaikille pikkulasten tyynyt mukaan. Siihen voi alle laittaa sopivan määrän kamaa ja on retkimittareilla varsin bueno tyyny. Solumuovimakuualustaa roudattiin mukaan niin paljon, että sillä peitti koko teltan lattian, niin lapset eivät ainakaan kieri sen päältä pois. Aikuisille oli vielä itsetäyttyvät patjat päälle. Näillä systeemeillä peti oli melkein parempi kuin kotona. Kenkinä lapsilla oli lenkkarit ja mukaan otettiin muös saappaat. Ei uskallettu pelkillä saappailla lähteä, kun ei tiedetty, että hinkkaako ne jalat rikki jostain. Oli hyvä systeemi, vaikka toi sekin osaltaan lisää kannettavaa. Siltä osin henkilökohtaisesta Savottafiksaatiosta oli taas hyötyä, koska rinkan päälle laitettavia isoja tavaroita oli sen verran mukana, että ilman kahta putkirinkkaa olisi tarvinnut tehdä nerokkaampia ratkaisuja. Testissä oli myös pari ihan kaupallista pakkauspussia, muuten kamat olivat muovipusseissa ja taitaa käydä niin, että jatkossa loputkin kamat päätyvät virallisempiin versioihin. Sen verran olivat käteviä.

Muuta

• Geokätköilyä jos meinaa harrastaa, niin kätköt kannattaa tallentaa jo lähtiessä, verkko ei ole erämaassa tiheä.
• Jos lapset ei lue tarpeeksi, niin viekää riittävän kauas kaikesta.
• Minigrippejä kannattaa ottaa muutama ylimääräinen mukaan.
• Kangaspussit trangialle ja astioille oli toimiva idea. Paljon mukavammassa kunnossa varsinkin astiat, kun ei ollut vesitiivis pussi.

Ristijärvi

Taas oltiin ja oli monellakin tapaa erilainen reissu. Ensinnäkin jouduttiin oikeasti varautumaan huonoon säähän, sitä kun oli paljon lupailtu. Toisekseen päästiin lopettamaan tienkävely ja siirtymään kunnon vaellusreiteille. Ja kulkemisessa käytettiin järkeä, eikä hajotettu itseämme vaikka oltiin useampi päivä liikkeellä. Ja mikään ei oikein mennyt pieleen. Ja jos menikin, niin loppujenlopuksi nekin asiat kääntyivät lähinnä positiivisiksi. Siinähän sitä kummastelemista jo olikin. Uusia välineitäkin oli matkassa ja olivat tarkoituksiinsa ihan päteviäkin.

Liikkeelle lähdettiin maanantaina ja tarkoituksena oli mennä Ristijärvelle ja katsoa sitten tilanne. Alkuperäinen suunnitelma oli ajaa lähtöpaikkaan ja hakea auto pois vuokra-autolla. Onneksi ajomatkalla oli aikaa miettiä ja todeta, että paljon järkevämpi oli ajaa Kajaaniin ja sieltä bussilla lähtöpaikan lähelle. Vähän toista kilometriä tuli ylimääräistä kävelyä ja sekin ilman kamoja, joten paha ei ollut ollenkaan. Oltiin kyllä varauduttu pidempään reissuun hillitsemällä kaman määrää. Ilman ruokaa ja vettä painoivat 12 kg, joten mihinkään höyhenenkeveyteen ei päästy, mutta kohtuulliseen painoon kuitenkin. Ruokaa ostaessa tarttui taas matkaan mm. kilo lihaa ja pari pakettia makkaraa, joten siinä kohtaa heitettiin kyllä painohifistelyllä vesilintua varsin vahvasti. Itse edistin kaman rajoittamista uudella repulle, Savotan Jääkäri M oli mukana. Kevythän se ei ole, mutta sen verran pieni, että kokonaispaino ei tolkuttomaksi pääse. Ihan soiva peli, ei siinä mitään. Pakkaamista täytyy vaan harjoitella lisää, aika erihenkinen kuin putkirinkat. Muuta testissä ollutta kamaa oli Skrama, jonka ottamisen perustelin sillä, että ei noista notskipaikkojen välineistä aina tiedä. Osoittautui varsin profeetalliseksi. Kenkätestiin pääsivät suunnistukseen kesällä hommaamani nastarit, lähinnä siksi, että olivat ainoat vaihtoehdot Crocsien ja tosi raskaitten vaelluskenkien välissä. Crocsitkin olivat uudet maastomalliset, kun vanhoista uskollisista alkoi pohja kulua sikäli olemattomaksi, että krouvimpi soratie oli jo epämukava. Äkkiä kuluvat, tulikohan edes 1000 km täyteen niillä. Luultavasti kyllä tuli.

Päivä 1

Reissu tunnustettiin jo lähtiessä kaksijakoiseksi. Ensin 40 km ison tien viertä Vuokattiin ja siitä UKK-reittiä Ristijärvelle 50 km. Hienosta paikasta ja hienossa kelissä kun lähdettiin, niin hyvillä mielin sai mennä. Bussi toi paikalle puoli kuuden maissa ja oltiin katsottu Louhilenkin laavu n. 20 km:n päästä yöpaikaksi, joten pimeä ehtisi tulla, mutta ihan ihmisten aikaan oli tarkotus päästä nukkumaan. Taukoja pidettiin kiitettävällä pieteetillä ja fiilis oli ihan hyvä, vaikka tietä käveltiinkin. Liikennettä ei onneksi mitenkään loputtomasti ollut, joten erityisen paha kuljettava tuo ei ollut. Perille tultiin pimeässä, mutta laavu löytyi hyvin. Samalla todettiin reissun yksi teema eli vesisäätö. Vettä ei nimittäin lähistöllä ollut. Kaukaa viisaana oltiin otettu vesipussiin 5 litraa mukaan, kun paikka näytti vähän siltä, ettei vettä välttämättä ole. Laavu oli myös noin muuten aika mielenkiintoinen. Lippa meni hyvinkin pitkälle ulos laavun reunasta ja päästiin näkemään uusi ennätys nuotiopaikan etäisyydessä laavusta, kun matkaa oli varmaan kolme-neljä metriä.

Tulipaikan sijainti ratkesi hyvinkin näppärästi tällä kertaa, kun laavun vieressä oli pieni kota, jonka tulipaikka todettiin irtonaiseksi. Pitkäpiimäisen ruotsalaishenkisen keskustelun: "Mites?", "Joo"-jälkeen kulmista kiinni ja härveli laavun eteen sopivaan kohtaan tuomaan lämpöä ja kypsää grillilihaa kansalle. Pääsin myös testaaman hiukan ekassa kenttätestissä ollutta , kun paikallisessa puuvajassa ei ollut kuin pienin koskaan näkemäni retkikirves. Kyllä se Skrama sitä parempi oli. Lisäksi Skramaa tuli testattua muussakin leirikäytössä, kun se oli ainoa puukko, jonka olin mukaan ottanut. Vähän krouvi, mutta toimii. Pihvinsyöntiin olisi kyllä parempi, jos pää koukkaisi vähän ulospäin eikä sisään niinkuin nyt tekee, mutta sai sen pihvin siihen silti riittävästi seivästettyä. Nukkumaan päästiin ihan järkevään aikaan, joten erittäin poikkeuksellisissa merkeissä alkoi reissu.

Päivä 2

Aamulla päätettiin veden vähyyden takia jättää aamukahvin keittäminen siihen asti kunnes löydetään vettä. Muuten oltiin kohtuu ajoissa liikkeellä, joten hätää ei ollut. Tavoitteena päivälle oli Naapurinvaaran kota Vuokatin tuolla puolen, matkaa n. 25 km, joten mitään hurjastelua ei ollut suunnitelmissa. Illan suunnalla oli luvattu sadetta, seurattiin kelin kehittymistä mielenkiinnolla, mutta suurin osa päivästä meni ihan hyvin. Taukojakin muistettiin pitää, ja ensimmäisellä tauolla keiteltiin Tipasjoesta kahvitkin. Ruokailun suhteen oli sikäli perinteinen meininki, että lounasta syötiin Sotkamossa paikallisessa kepaamilassa neljän aikaan. Sotkamossa saatiin myös paikallisesta eräkaupasta kahva retkikattilaan, oma kun oli jäänyt kotiin.

Vuokatin kohdalla ruvettiin katselemaan, että löytyykö jostain jotain laitosta, jossa saisi vesiastiat täyteltyä, kun ei keittosouviin huvittanut ryhtyä, eikä laskettu olevamme ihan niin erämaassa vielä, että raakana viitsisi juoda. Tulevakaan yöpaikka tuskin vettä tarjoaisi, kun oli vaaran päällä, joten vesipussi olisi kiva olla täysi.Toivosta alettiin jo luopua, muutta sitten oli risteyksessä kyltti paikalliseen ravitsemuslaitokseen, jossa täytettiin astiat, sammutettiin janoa ja katseltiin jonkun aikaa junnufutista telkkarista. Sikälikin meni passelisti, että oli juuri alkanut sataa ja kovin sade meni ohi kun oltiin sisällä. Lopulta piti kuitenkin jatkaa matkaa ja aikaakin tuli sen verran tusailtua, että tuli selväksi, että pimeässä päästään kulkemaan tänäänkin. Pari kilometriä kun kuljettiin, niin ilman suuria fanfaareja oltiinkin jo UKK-reitillä. Sekin kun kulkee tietä pitkin jonkun matkaa. Lopulta käännyttiin ihan polulle, jonka alussa jouduttiin vähän arpomaan, kun siellä oli jonkun klapityömaa. Pinojen ja koneiden takaa näkyi kuitenkin sen verran opastaulua, että todettiin, että pakko olla oikea reitti. Jälkeenpäin arveltiin, että jotain olennaista jäi näkemättä. Hetki kun kuljettiin, tuli vastaa aita jossa oli pariaatteessa näppärä nostoportti, oli vaan niin kapea, että ei meinannut rinkkoineen päästä läpi. Hienon oloista lehtimetsäniittyä oli sen mitä otsalampun valossa näkyi. Aina välillä näkyi polulla myös jätöksiä. Jonkun aikaa kun oli kuljettu, alkoi näkyä kiiluvia silmiä ja isoja valkoisia hahmoja. Se on lehmäkin iso otus, kun tulee yllättäen yöllä vastaan. Ja aika epämiellyttävä fiilis, kun niitä viisi seisoo polulla ja tulee koko ajan pikkuhiljaa kohti.

Mentiin ympäri ja niiden takana olikin heti portti aitauksesta pois. Hetki otettiin kuvia ja ihmeteltiin tilannetta ja sitten jatkettiin matkaa ja vähän matkan päässä tulikin vastaan taulu, jossa kerrottiin, että mitälie Herefordeja oli laitumella ja olisi hyvä jättää ne rauhaan. Todettiin, että hyvä tietää tässä vaiheessa, mutta saattaa olla, että sama viesti oli lähtöpaikallakin klapien takana. No, elämys oli tämäkin. Kota tuli vastaan hetken päästä ja varsin passeli oli. Penkit olivat vähän kapeita. Itse nukuin silti penkillä, Matti testasi lattia ja ilmeisesti sekin toimi ihan jees. Fiilistä nosti tietoisuus siitä, että pitkien asvalttitaipaleiden pitäisi olla takana. Kyllä polkua ja hiekkatietä on aika eri asia kulkea.

Päivä 3

Kolmas päivä alkoi vaihtelevan tihkuisena. Niin paljon ei vettä kuitenkaan tullut, että olisi sadeviittoja ruvettu kaivelemaan, mutta vaihdoin Crocseista nastareihin ja olivathan ne hyvät, kun metsässä mentiin. Ja varsinkin märillä pitkospuilla. Päivän suunnitelma oli lähtiessä aika epämääräinen, kun ainoat taukopaikat olivat 15 kilometrin päässä oleva Jouhtenuksen kota ja siitä 20 km Saarijärven nuotiopaikka. Sieltä taas olisi joku 15 km autiotuvalle. Reitti oli hieno ja riittävän hyvin merkitty, mutta ei todellakaan mitenkään paljon kuljettu. Pihojen läpi tai reunoja kuljeskeltiin useamman kerran. Energisyyskään ei ollut ihan huipussaan, mutta mukavan metsän kulkeminen piti homman hyvin käynnissä. Päivän pläniä puitiin vähän väliä, mutta todettiin, että mennään kodalle ja mietitään sitten. Suunnitelma alkoikin kirkastua vähän ennen kotaa. Sinne päästäkseen kun piti lähteä pois polulta ja kulkea taas jonkun matkaa asvalttia. Nilkkani ilmoitteli välittömästi, että asvaltin kulkemista on muuten sitten tehty ihan tarpeeksi, joten sellaiset osat suunnitelmista, joihin kuului vähänkään pidempi matka asvaltilla, haudattiin saman tien. Vähän ajan päästä Matin polvikin alkoi vihoitella ja ehkä puoli kilometriä ennen kotaa päätti taivaskin romahtaa kunnolla niskaan. Ei siinä sitten viitsitty enää sadekamojakaan laittaa, niin varsin märkinä tultiin perille.

Kota oli muuten hyvin varustettu ja hieno muuten, mutta polttopuut oli vähissä, rankoja oli sen sijaan jätetty puuvajan eteen. Työvälineitä ei ollut talon puolesta, joten tässä kohtaa oli hyvinkin tyytyväinen, että skrama ja saha olivat mukana. Päätettiin, että jatkossa otetaan ihan oikea saha mukaan, ei se niin paljon paina. Pätkittiin puita ja todettiin, että kun polttopuut saadaan piisaamaan, niin jäädään yöksi siihen ja katsotaan, että kulkeeko seuraavana päivänä paremmin. Pidettiin siis ennenkuulumaton asia nimeltä lepopäivä! Pilkottiin puita, syötiin, uitiin ja jutusteltiin ja kehittettiin suraavalle päivälle suunnitelma, jolla autiotuvalle pääsee alle 30 km:n kulkemisella. Kyseinen tupa oli 6 km Ristijärveltä, joten laskettiin, että vaikka menisikin vähän huonoon kuntoon, niin sen verran pääsee kyllä pois. Paikallinen kalastajatäti oli saanut kaksi pienehköä haukea, joista antoi toisen mielellään meille, kun eivät kissatkaan loputtomasti sitä syö. Havaittiin, ettei otettu suolaa mukaan, joten kuivaa ja mautonta tuli hauesta, mutta tulipa kokeiltua. Keskimäärin hyvin meni siis tämäkin päivä. Jos ei meno niin maistunutkaan, niin ainakin jäi hyvä mieli siitä, että kerrankin käytettiin järkeä.

Päivä 4

Laitettiin ihan herätys, että päästäisiin ajoissa liikkeelle ja päästiinkin ihan hyvään aikaan. Nilkka oli sitä mieltä, että liian kovaa ei pidä askeltaa, mutta muuten koivet toimivat lepopäivän jäljiltä hyvin. Eikä se vauhtikaan nyt niin hidasta ollut, ynnäiltiin, että ennemminkin sopiva matkavauhti ja normaalisti mennään liian lujaa. Reitti oli edelleenkin mukava ja maisemat hienoja. Sadetta tiputteli välillä ja nyt laitettiin sadeviitatkin, kun oltiin sovittu, että laitetaan ne mieluummin ajoissa.

Lounaspaikaksi tarvittiin taas vedellistä paikkaa ja onneksi sattuikin varsin passeli puro olemaan oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Sillankaidekin oli leveä ja pöydäksi kelpaava. Kelpasi syödä ja keitellä kahveja. Samalla oltiin tultu siihen kohtaan, missä oli aika poiketa UKK-reitiltä omille poluille. Lähdettiin siis vähän suorempaa reittiä ja hetken päästä ihan rehellistä metsänkulkemistakin, kun tie teki koukkauksen. Karttaan oli merkitty suota ja puro Nuottijärven vieressä. Siellä oli myös tehty hakkuuta, joten kuljeskeltiin hakkuuaukeaa vähän soisehkossa metsässä ja todettiin, että sateeton kesä oli pitänyt tästäkin purosta huolen. Metsä oli muuten hyväkulkuista ja todettiin, että varsin pätevä oikaisu oli. Keli oli hyvä ja meno mukavaa ja kun alettiin lähestyä Saukkovaaraa, oli metsässä hommissa äijä sähköisen moottorisahan kanssa, jota Matti sitten pääsi haastattelemaan ominaisuuksista ja testaamaankin. Eli sikälikin hyvä reissu. Saukkovaaraa kiivetessä todettiin, että on avohakkuissa puolensa, olisi varsin hienot maisemat jääneet näkemättä jos ei olisi aika isoa osaa vaarasta parturoitu. Tuulentupa saavutettiin ihan hyvässä ajassa ja paikka oli kyllä hieno. Huvitusta saatiin ovessa olevasta lapusta, jonka mukaan siellä ei saa yöpyä, mutta jos kuitenkin yöpyy, pitää tuoda oma palovaroitin. Autiotuvassa, josta puolet on laveria ja jossa on patjat valmiina on ihan hyvä varoittaa, että tämä ei sitten ole yöpymiskäyttöön. Oli myös ihan hyvä, että oltiin ajoissa, koska vesi oli taas vähissä ja vesipaikaksi merkityssä kaivossa lillui sen verran kamaa, että ei oikein hotsittanut se. Pikaisella laskelmalla todettiin, että Ristijärven S-Markettiin on 6 km matkaa, aikaa pari tuntia ja matkan varrella laavu ja Kota, joten eteenpäin vauhdilla ja ensimmäiseen paikkaan, mistä saadaan vettä, lyödään leiri. Pääteltiin, että Saukkovaaran touhut on enemmän talvikäyttöön ajateltuja, koska systeemit on hienot, mutta vettä ei ole.

S-Marketille tultiin ajoissa ja ostettiin juotavaa, kertakäyttögrilli, makkaraa ja sipsejä. Aamulla lähtisi bussi 7.45 joten mentiin ehkä sata metriä pyörätietä hiljaiseen paikkaan ja lööbailtiin, syötii ja juteltiin ja lopuksi laitettiin makuupussit peräkkäin tien reunaan ja nukuttiin siinä, kun oli hyvin hiljainen tie. Aamulla oli sitten sutjakka lähtö. Koko reissun oltiin ihmetelty, kun kaikki sujuu hyvin ja kääntyy parhain päin, mutta bussiin mennessä tuli tästä ehkä paras osoitus, kun bussissa ei kelvannut kuin käteinen, jota minulla sattui täysin sattumalta olemaan mukana. Sinnekin päästiin siis onnellisesti ja jouduttiin monta kertaa ihmettelemään, että miksi mikään ei oikeastaan mennyt pieleen koko reissun aikana.

Loppuajatuksia

Päällimmäiseksi reissusta jäi käteen hyvä mieli siitä, että kaikki meni mukavasti, eikä kotiinkaan tarvinnut tulla ihan rikkinäisenä. Vahva usko on myös, että jatkossakin mennään rauhallisemmin, kun vaellukset on vaelluksia, eikä pitäisi olla enää sellaisia "kävellään äkkiä pois"-reissuja. Sitä edistänee myös se, että aletaan olla niin kaukana, että lyhyitten reissujen tekemisessä ei ole monta järkeä.

Uusista välineistä reppu oli reppu. Kulki selässä ja kuljetti kamaa juuri niin paljon kuin viitsi siihen kiinni laittaa, eikä kiinnittänyt kantaessa huomiota enempää kuin tuollainen 10-20 kg mötikkä selässä nyt kiinnittää. Kengät olivat kengät, crocsit on aina mukana, niin asvaltilla voi vaihtaa pois kun ovat aika velmun tuntuiset siinä. Eikä nastareilla nyt ainakaan liukastele. Maastoa nyt ei juurikaan menty, mutta liukkailla pitkospuilla ihan jees. Skrama lähtee mukaan jatkossakin, riittävän kirves näihin hommiin ja kyllä sillä kaikki puukkojutut sen verran teki, ettei hirveä puukkoikävä tullut. Vielä kun kärki taupuisi hiukan ulos eikä sisään, niin olisi kivempi seivästää makkaraa tai pihviä. Päätettiin, että jatkossa otetaan ihan oikea saha mukaan. Ei se niin paljoa paina ja jos sahuuseen joutuu, niin on se aika paljon parempi kuin tuollainen puutarhasaha. Joka oli kyllä saha paikallaan, ei sikäli. Oikea saha vaan olisi ollut vielä paremmin.

Seuraava keikka jouduttaneen tekemään toukokuussa, on nimittäin niin, että torstai 14. toukokuuta 2009 on päivätty merkintä, että reissu on lähtenyt liikkeelle. Jokseenkin olisi siis passelia olla kymmenvuotispäivän haituvilla keskipisteessä, jonne matkaa kertyy reitistä riippuen jotain 100 km:n ympärillä. Hyvänä yksityiskohtana myös itäpiste saavutettiin viisi vuotta sitten vastaavaan aikaan. Eli viitisen vuotta näyttää menevän ääripistevälin kulkemisessa. Huvittavana yksityiskohtana myös viisi vuotta sitten oli fiilis ollut se, että kiva päästä tieltä pois. Ja kyllä ne tienkulkemiset ovat rehellisyyden nimissä olleet aika eri juttuja silloin kuin nämä nykyiset pöräykset. Mutta notta 10 v lähestyy ja keskipiste.

Tervasalmi, Kuhmo

Pitkähkön tauon jälkeen käytiin taas etenemässä. Tällä kertaa tauko oli tietoinen valinta, koska havaittiin viime kesänä, että ollaan itseasiassa hyvinkin lähellä Venejärvi-Kymmensylinen-Ontojärvi vesiretkeilyreittiä, joten kun reissun sääntöihin oli kirjattu, että melominen oli sallittu etenemistapa, niin melomaanhan mentiin. Joten varrottiin kesää. Reitin piti olla kuvauksen mukaan hyvinkin helppo järvireitti, joten ei sitä sen enempää tullut pohdittua. Itselläni ensimmäinen kerta kanootilla liikkeellä, joten sen puolesta vähän jännitti, Matti on käynyt ennenkin, joten ei tarvinnut kuitenkaan arvailla, että miten asioita kannattaa tehdä. Pienen lisäelementin touhuun toi kiireinen aikataulu, liikkeelle päästiin vasta perjantaiaamuna ja takaisin pitäisi olla sunnuntaina mielellään kohtuu ajoissa. Kamat autoon, kanootti katolle ja menoksi.

Lisämutkana liikkeellelähtöön oli se, että käveltävää melontareitin alkuun oli kuitenkin 15 km, joten pienoista säätämistä oli pakko harjoittaa. Otettiin taas sähköavustainen polkupyörä mukaan, käytiin tiputtamassa se melonnan loppupisteeseen, heitettiin kanootti ja kamat melonnan alkupisteeseen ja ajettiin autolla kävelyn aloittamipaikkaan. Tällä keikauksella todettiin muos ensimmäinen pieni aikatauluheikkous, kun molemmat olivat jättäneet tahollaan jotain ottamatta huomioon ja todettiin, että aikaa alkusäätöihin menee tunti laskettua enemmän. Eipä sillä lopulta merkitystä ollut, mutta vähän se alussa mietitytti, kun tiedettiin, että myöhään menee muutenkin. Kävely meni muuten sutjakasti rutiinilla, mutta jouduin kärsimään siitä, että lenkkeily on jäänyt vähiin. Sain ensimmäistä kertaa pitkään aikaan rakkoja jalkoihini. Onneksi melottiin. Pitää ottaa lenkkeily taas tapoihin. Mutta kanootin luokse päästiin sutjakasti.

Aloitettiin melominen Venejärveen laskevasta Juurikkajoesta, joten aluksi jännitti, että pääseeköhän siitä oikeasti menemään. Itseasiassa kyseinen jokipätkä oli varmaan koko melonnan paras osuus, joten sikäli valinta meni ainakin nappiin. Pieni mutkitteleva joki, joka huokui sellaista henkeä, että ollaan ainoat siellä. Joskus sieltä on joku vaellusreitti mennyt, jonka pitkospuita hyödynnettiin rantaanpääsyssä, mutta ei ollut ihan viimeaikoina käytetty sitä. Vesille päästiin mukavasti kymmenen aikaan illalla ja kohta päästiin tutustumaan kanoottitouhuamiseen muutenkin, kun mainitun vaellusreitin ylitys tuli vastaan. Kanootti mahtui alta, mutta me ei, joten piti kiivetä yli. Päästiin myös ylittämään majavien patoja kolme kappaletta. Aurinko tuolla vielä laskee, mutta pimeää ei onneksi tullut, joten myöhäinen aika ei sinänsä juuri haitannut. Sää oli myös erinomainen, ei liian kuumaa ja hyvin tyyntä.

Juurikkajoesta päästiin Venejärvelle, jonka toiselta puolelta alkoi virallinen melontareitti. Järvien välissä oli pieni koskenpätkä, joka varoitti loppureissun suurimmasta haasteesta, nimittäin vähäisestä vedestä. Hinaamalla mentiin. Seuraavia koskia koitettiin laskea, mutta aika epätoivoista se oli, välillä jouduttiin kantamaankin kanoottia, mutta lähinnä sentään selvittiin hinaamalla ja potkimalla kanoottia liikkeelle. Koskiin saatiin kuitenkin sen verran kulumaan aikaa, että oltiin vasta lähempänä neljää Kalliojärven laavulla, jossa nukuttiin. Tehtiin siis vissiin uusi ennätys nukkumaanmenon myöhäisyydessäkin. Laavu oli hieno ja hienossa paikassa, joten nukkua kelpasi. Matti oli ottanut mukaan jonkun oman laavuhässäkän, joka viritettiin laavun sisälle hyttysverkoksi ja siellä kelpasi kyllä nukkua.

Seuraavana päivänä ei yllättäen kiirettä pidetty lähtiessä vaan liikkeelle päästiin päikkäreiden jälkeen joskus yhdeltä. Koskissa oli edelleen vähän vettä, mutta kuitenkin vähän enemmän, joten hetkittäin päästiin ihan laskemaan koskeakin. Järvimelonta taas kärsi lähinnä siitä, että kun ei ole sen enempää melonut, niin ei oikein päässyt sellaiseen hyvään zen-olotilaan. Keli sinällään oli hyvä, vaikka hetkittäin vastainen tuulenvire meinasikin nousta. Alajärven laavulla syötiin päivällistä ja käytiin samalla maitse katselemassa seuraavaksi tulevaa Myllykoskea. Siinä oli vettä jo sen verran, että olisi voinut saada jotain pahaakin tapahtumaan, mutta kiviä kolisten tultiin sekin alas. Sen jälkeen ei ollutkaan muuta kuin vähän isompi järvenselkä, mutta keli huononi nopeasti. Ukkosta ei onneksi tullut, mutta noin kilometri ennen päätepistettä alkoi sataa kunnolla. Tultiin sitten ihan märkinä perille, mutta eipä siitä sen suurempaa haittaa ollut. Rannassa oltiin iltakymmenen aikoihin ja sadekin loppui pian.

Kun oli saatu kuivaa päälle, oli aika lähteä hakemaan auto. Se vähän jännitti, koska akun riittävyys reilun neljänkymmenen kilometrin matkalle hiekkatiellä ei ollut itsestäänselvyys. Riitti kuitenkin nipin napin ja kolmen tunnin päästä oli auto kanootin luona ja kamat kyydissä. Yö nukuttiin Mujejärven kyläyhteisön hienossa kodassa ja surautettiin siitä sitten aamulla kotiin.

Riisitunturi

Oltiin Matin, Siirin ja Otson kanssa kuljeksimassa Riisitunturin kansallispuistossa. Tarkoitus oli aluksi käydä myös Syötteellä, mutta se jäi nyt tekemättä. Lähestymiseen testattiin uusinta tekniikkaa, eli otettiin sähköavusteinen polkupyörä mukaan. Matkaa lähtöpisteestä Kirintövaaralta Riisitunturin parkkipaikalle oli vain reipas 30 km, joten homma toimi kätevästi niin, että Matti, Siiri ja Otso lähtivät kävelemään ja minä ajoin auton Riisitunturilla ja tulin pyörällä takaisin. Paluumatkalla noukittiin pyörä taas kyytiin. Pätevä systeemi, jota tullaan mahdollisesti hyödyntämään uudestaankin.

Retkivalmistelut tehtiin äkkiä ja paikkakin katsottiin hyvin äkkiä, joten kauhean tarkkaa kuvaa ei paikasta ollut ennen kuin tultiin. Pari asiaa tuli kuitenkin äkkiä vastaan. Ensimmäisenä se, että kyseessä on varsin märkä reitti. Selkeää saapasmaisemaa, tosin en sitten tiedä, että paljonko oli viimeaikoina satanut. Pitkospuita oli vaihtelevasti ja kulkureitti monessa kohdassa selvästi niiden tarpeessa, koska pohja ei kestä kulkijoiden määrää. Pohjoispäässä tilannetta oli alettu jo korjaamaankin. Toinen oli se, että Lapin rajamailla kun oltiin, niin lapin lisää oli sen verran, että yhtään tunturia siellä ei ole, mutta vaaroja kyllä komeita. Ainakin jos koulussa opittu määritelmä, että tunturin huipulla ei kasva puita pitää edelleen kutinsa. Eipä se niin suuresti haitannut sitten kun sen hyväksyi, mutta aluksi tuntui vähän erilaiselta kuin mitä lähdettiin hakemaan.

Ensimmäinen yö vietettiin Kuoppavaaran laavulla. Paikka oli hyvä, mutta seuraavana aamuna ohi kulki jonkun lukion vaelluskurssilaiset, joten liikaa ei rauhaa ollut sitten enää. Sen jälkeen olikin hyvin rauhallista, itsekseen sai kulkea. Lounasta syötiin Karitunturin tuvalla. Entinen palovartijan maja oli huipulla, joten tässä kohtaa avautui paikallisten "tuntureiden" luonne.

teksti on näköjään unohtunut kirjoittaa loppuun, enkä enää muista, että mitä siellä tapahtui, joten julkaistakoon tälläisenä.

Tie 75, Nurmes, uusi reissu vanhat virheet

Oltiin pikaisella keikalla pääsiäisenä ja päästiin taas mutama kilometri eteenpäinkin. Aikaa oli kaksi päivää, mutta saatii autokyytiä paikalle ja pois, joten oli aika paljon helpompaa kuin yleensä. Suunnitelmana oli mennä ensimmäiseksi yöksi Tammikämpälle autiotupaan ja siitä seuraavaksi yöksi niin pitkälle Hiidenportin toiselle puolelle, että sieltä voi hakea autolla. Aika lähelle lopulta päästiinkin.

Ensimmäisenä päivänä matkaan kuului 25 km tietä, ja sitten jonkun verran auraamatonta tietä ja hiukan polkua. Matilla oli pieni rinkka ja lumikengät, minulla vähän isompi rinkka, pulkka ja HOKit. Tie oli hyvässä kunnossa pulkan vetämiseen, paitsi mäissä olivat kivet tulleet pintaan. Homma eteni kuitenkin sutjakkaasti ja varsin mukavasti. Virheiden tekeminen aloitettiin kun päästiin auraamattomalle tielle. Ensimmäinen virhe oli se preinteisin. Ei katsottu kovin tarkkaan, että kuinka pitkä matka sinne kämpälle on. Ihan tuossa se on kuitenkin lähellä, kilometri tai pari. Tästä seurasi pari isompaa. Ensinnäkin päätettiin, että syödään tuvalla, kun se on lähellä. Toisekseen sitten kun lähdettiin liikkeelle ja Matin kantapäitä alkoi pian hiertää lumikenkien takia, päätettiin että paikataan siellä kämpällä, kun se on kuitenkin ihan lähellä eikä satu paljoa. Loppujenlopuksi tuvalle oli 6 km ja pari tuntia, kun kelikin meni sellaiseksi, että HOKit olivat lopussa lumikengät joissa on 5cm lunta kiinni pohjassa.

Päästiin tuvalle ja todettiin, ettei oltu ihan ainoita, jotka ajatteli siellä yöpyä, loppujenlopuksi paikalla kävi 15 ihmistä. Oltiin myös varsin rikki ja Matin kantapäät siinä kunnossa, että kyky kulkea seuraavana päivänä oli kyseenalainen. Lopulta tupaan jäi yöpymään meidän lisäksi vain yksi ihminen, mutta näkymät seuraavalle päivälle olivat pessimistiset, koska metsässä täytyisi kulkea vielä jonkunmoinen matka ja Matin kantapäät olivat iso kysymysmerkki kuin myös se, että kuinka HOKeilla pääsisi eteenpäin.

Seuraavana aamuna todettiin, että keli oli huikan plussalla ja olosuhteet olivat ehkä parhaat mahdolliset HOKeille. Kantapäille ei valitettavasti tapahtunut ihmeparantumista yön aikana, eikä teippaaminen pelastanut tilannetta, joten kuljettiin kymmenisen kilometriä tien 75 varteen ja soitettiin kyyti pois. Parikymmentä kilometriä jäätiin suunnitellusta, eikä aina ollut ihan mukavaa. Ja tehdyt virheet olivat niitä, mitkä on jo tehty monta kertaa aikaisemminkin. Eli ihan putkeen ei mennyt, mutta suurimman osan ajasta oli ihan mukavaa kuitenkin ja eteenpäin päästiin, joten lopputulos ok.