UKK-puistoon lepäämään

Koitetaan uudemman kerran rennon reissun aikaansaamista. Tällä kertaa reseptinä on ottaa mukaan yksi yhdeksänvuotias ja mennä ukk-puistoon pyörimään viikoksi. Sokostille ja silleen. Lähtö siis huomenna.

Valmistautuminen on vähän omituista, kun pitää oikeasti miettiä jotain ruokia ja semmoisia.Onneksi Matti lähinnä mietti ne. Ajateltiin reissun jälkeen koostaa vähän hyveitä ruokia tännekin talteen, että löytyy sitten jos vielä joskus erehtyy kotipihalta pois. Muutenkin varustus poikkeaa normista kun ei tunturiin oikein riippumatolla lähde. Pitää taas osata nukkua maassa. Mikäs sen jännempää. Lisäjännitystä tulee siitä, että olen nyt ollut pari päivää taudissa. Onneksi paranemaan päin.

Hämmentävää oli havaita, että lappiin kannattaa lentää. Puolet halvempaa kuin junailu. Kannattaa tosin huomata, että matkustusjärjestelyissä oli ammattilainen (Hanna) apuna.

Särkisalmen ABC, Parikkala

Vanhat tavat ovat pinttyneet kovaa kiinni. Kauniista ajatuksista huolimatta kuljettiin sata kilometriä neljässä päivässä ja tultiin sitten erittäin rikkinäisinä pois. Parikkala siis saavutettu tai oikeammin Särkisalmen ABC. Kovaan vauhtiin vaikuttivat osaltaan kyllä myös kovasti innokkaat hyttyset. Sinällään homma meni kuitenkin oikeaoppisesti, että nukuttiin pitkään ja tulen ääressä istuskeltiin sitten ihan rauhassa, kun paikka tuli. Luksusmeininki oli muutenkin, mukana oli kaksi kiloa Ikean lihapullia, kuusi pakettia makkaraa tuli myös syötyä. Niistä tosin pari pakettia tuli hommattua matkan varrelta. Ei ollut grammahifi päällä tällä kertaa. Tulen kanssa ei leikitty, koska ei jaksettu kun mentiin niin kovaa. Sekä myös siksi, että armoitettu lauma hyttysiä oli koko ajan kimpussa, joten tuli laitettiin aina pystyyn nopeimmalla mahdollisella tavalla. Hauskaa oli silti. Homma Lähti oikeastaan lapasesta jo heti kärkeen. Neljän jälkeen päästiin kävelemään ja todettiin, että Lähin laavu onkin lähempänä kuin oltiin ajateltu eli 25 kilometrin päässä. Ratkaisu mennä sinne eli Myllykosken laavulle osoittautuikin erittäin hyväksi, sillä paikka oli upea. Pienestä järvestä lähti koski jonka rannalla laavu oli. Kohina oli melkoinen. Marjoja oli matkalla melkoisesti ja mustikoita va metsämansikoita tulikin napsittua naamaan jonkun verran. Hyvää settiä. Jos olisi kulkenut rauhallisemmin, niin varmaan koko reissun olisi voinut elää helposti marjoilla.

Laavulla oli niin mukava yöpyä, että päätettiin yöpyä loputkin yöt laavuilla, kun niitä oli reilusti reitillä tarjolla. Sikäli aika vanhanaikaisesti kävi, että kyllä se ensimmäinen laavu oli vastaantulleista paras. Reitti kulki monenlaisissa maastoissa ja paikoissa, mutta valitettavasti olivat monet niistä paikoista sen verran heinäisiä, että allergiaoireet kävivät erittäinkin voimallisiksi. Lopussa kuljettiinkin metsäautoteitä ja pikkuteitä, eikä menty enää poluille. Reitinvetäjällä oli nimittäin melkoinen hakkuuaukeafetissi.

Onnelliseen sattumaan eli kahvilaan törmättiin myös. Iso plussa aina näillä keikoilla. Saatiin myös kunnollinen kovuudenhaku mukaan, kun etsittiin laavua viimeiselle yölle. Ensimmäiseltä laavulta puuttui vesi, toiselta polttopuut. Siinä vaiheessa oltiin jo niin totuttu leuhkaan elämäntyyliin, että päätettiin mennä kolmannelle laavulle, vaikka kello jo tavoitteli puoltayötä. Viidestä kilometristä noin 4.7 meni hyvin, mutta sitten polku peittyi massiiviseen määrään tuulenkaatoja. Puiden yli kiipeily parikymmenkiloisen rinkan kanssa pimeässä metsässä keskellä yötä crocsit jalassa oli ihan juttu sekin. Päästiin nukkumaan ennen neljää. Laavu onneksi oli erinomainen, paitsi että huussista piti terminoida ampiaispesä, mikä nyt ei iso vaiva ollut.

Varusteissa tehtiin pari oleellista havaintoa. Ensinnäkin, jos juomavedet haluaa keittää ennen juomista, niin pieni kelly on aika pieni. Päivän vesiin meni joku kymmenisen pannullista. Ei se tosin ihan tuskallinen operaatio sitten enää ollut, kun opetteli hoitamaan homman niin, että tulet ei sammuneet tankkauksen välillä. Nuotio kun kuitenkin oli aina päällä, niin jokin nuotiokeittoväline olisi ollut huomattavasti kätevämpi. Toinen havainto oli se, että märässä ja lämpimässä maastossa crocsit ovat ihan ehdoton jalkine. Lähdin liikkeelle vibrameilla, mutta ovat niin huonot kuivumaan, että puolitoista päivää oli käytännössä märät kengät. Sitten vaihdoin crocseihin ja ainoa ongelma oli se, että meinasi toinen jäädä suohon. Löytyihän se sieltä kuitenkin kun aikansa kaiveli. Ei se haittaa jos jalat kastuvat, kun ne ovat taas vartissa kuivat. Eikä tartte varoa kenkiä. Kolmas havainto reissusta yleensä oli se, että kun seurailtiin e10-kaukovaellusreittiä, niin kyseessä on tosiaan merkitty reitti, mutta ei välttämättä merkitty polku. Hyvin oli merkitty kyllä, eksymisen vaaraa ei ollut, mutta jos sille lähtee, niin paranee varautua siihen, että pystyy kulkemaan vaikka ei polkua olisikaan. Märkää oli, mutta aika iso syy siihen taisi olla märässä kesässä. Ohjeistuksessa suositettiin hyviä vaelluskenkiä, mutta itse tosiaan suositan crocseja. Ainakin omat kengät olisivat nimittäin suo-osuuksilla kyllä käyneet pinnan alla. Tosin osansa tässäkin oli kyllä sillä, että käytetyillä kengillä sitä hörppäämistä ei tarvinnut varoa. Vaelluskengät tulee jatkossakin käyttöön vasta jos tiedossa on selkeää polulta poikkeamista ja on syytä epäillä louhikkoista maastoa.