Torstaina 14. toukokuuta Herramme vuonna 2009 juhlistettiin tämän reissun lähtöä sikaarein Hangossa. Ja nyt, ei edes viittä vuotta myöhemmin, on ensimmäinen etappi saatu valmiiksi. Kilometrejä on tullut siinä 900:n huitamilla, tarkkaa määrää ei voi tietää ennen kuin laskee tarkasti, mikä tässä jonain päivänä joko tehdään tai ollaan tekemättä. Mutta itäpisteellä siis käytiin. Eikä edes rikottu lakia ja uitu sinne aareen, missä se tarkkaan ottaen on. Koska olemme lainkuuliaisia ja järvi oli jäässä. Eikä jää näyttänyt kantavalta.
Tällä kertaa reissun ratkaiseva virhe tehtiin jo hyvissä ajoin ennen lähtöä. Arveltiin nimittäin, että kun lumimittareiden mukaan sielläpäin on ollut suurelta osin lumetonta jo jonkun aikaa, niin keli olisi sellainen, että kulkeminen olisi suurimmaksi osaksi järkevää. Arvelu osoittautui puoliksi oikeaksi. Jos pysyi riittävän isoilla teillä tai tiheässä metsässä olevilla pienillä poluilla, niin kulkeminen oli suurimmaksi osaksi ihan järkevää. Onnellisena sattumana itäpisteelle asti olosuhteet olivat suurinpiirtein sellaiset. siitä eteenpäin sitten taas eivät.
Reissu alkoi hyvissä merkeissä, paitsi että heti kun piti lähteä kävelemään huomasin, että tuulitakki oli läänyt kotiin. Ainoa takki joka oli mukana oli untuvainen taukotakki, mutta onneksi koko reissun aikana ei paljoa tuullut. Hyvässä säässä kuljeskeltiin hyväkuntoista tietä ja lueskeltiin joltain muistomerkiltä kuvauksia jonkun mottitaistelun kulusta. Oltiin suunniteltu, että syödään myöhäinen päivällinen, kun ei siinä oikein ollut hyvää ruokapaikkaa kartan mukaan, mutta kun vastaan tuli jonkun hirviporukan erinomainen kota, niin käristettiin makkarat siinä. Ensimmäiset varoitukset reitin kunnostakin saatiin kun siirryttiin polulle, pari kilometriä kuljettiin parinkymmenen sentin lumessa. Sitten kuitenkin päästiin ihan hyvälle polulle. Yötä vietettiin autiotuvassa jossa oli jo pari äijää jotka olivat tulleet metsästelemään kun suot vielä kantavat. Majavia olivat ainakin kytänneet, mutta eivät olleet saaneet. "Lakattuja varpaankynsiä" kuulemma olivat enemmän varronneet yökavereiksi.
Seuraavana päivänä olikin sitten se suuri itäpisteytyspäivä. Sää olikin sen kunniaksi harmaa ja päivän mittaan tihutteli sadetta. Itäpiste sinänsä oli kymmenen kilometrin keikka edestakaisin reitiltä sivuun, joten jätettiin rinkat yhden nuotiopaikan viereen ja kuljettiin sinne vain tarpeellisten kantamusten kanssa. Sinne oli värkätty ihan hieno nuotiopaikka, mutta kohtuullisen tuulessa oli se. Värkättiin pöydästä tuulensuoja, niin ihan hyvä oli käristää pihvit. Siitä oli kilometri itse itäpisteelle, jossa sikaria polteltiin ja muutenkin hengattiin. Tulihan siinä vähän saavuttanut olo.
Kun oltiin päästy takaisin rinkoille ja jatkettu matkaa alkoivat ne isommat keliongelmat. Ensin kuljettiin kilometritolkulla lumessa ja tehtyy varsin hyvissä ajoin päätös, että mennään lähimmälle laavulle. Tässä vaan haasteena oli se, että kyseinen laavu ei ollut omiin karttoihimme merkittynä. Ja isompana haasteena se, että tiet olivat niin surkeassa kunnossa, että eteneminen ei oikein sujunut. Alustana oli välillä toistakymmentä senttiä märkää lunta jään päällä, märkää jäätä ja niin umpimärkä tie, että jalka upposi siihen viisi senttiä joka askeleella. Loppuvaiheessa oli pimeäkin. Ja sitten lopuksi pimeä märkä metsä, josta sitä laavua lähdettiin etsimään. Eikä löydetty. Kotona katselin, että satakunta metriä olisi pitänyt rämpiä pidemmälle. Onneksi siinä lähellä oli vuokrakämppä, jonka kuistilla nukkui sen minkä laavullakin. Loppujenlopuksi käveltiin 45 km ja osa siitä oli erittäin raskasta. Todettiinkin jo illalla, että ei taida olla mitään järkeä lähteä hienoksi oletetulle karhunpolulle, kun kulkeminen lähinnä ottaa päähän. Lisäksi vauhti olisi ollut niin hidas, että ei oltaisi päästy mihinkään järkevään lähtöpaikkaan kuitenkaan. Joten seuraavalle päivälle jäi kuljettavaksi parikymppinen sen verran isommalla tiellä, että se sentään oli kunnossa.
Seuraava päivä olikin sitten aurinkoinen ja lämmin. Rento meininki teki hyvää ja tehtiinkin periaatepäätös, että jatkossa varaillaan reissuille paluuliputkin valmiiksi, niin ei tule lähdettyä yrittämään mitään ylimitoitettua. Homman alleviivasi akillesjänne, joka alkoi nitistä siihen malliin, että vauhti pysyi hanskassa. Mutta rentoon tahtiin hiippailtiin Louhikosken laavulle, jossa kyltti kertoi sen olevan Suomen kuuluisin. Emme olleet kuulleet, eikä ollut taksisuharikaan, joka meidät nouti seuraavana päivänä Lieksaan. Mutta hieno paikka oli.
Itäpisteelle päästiin, joten pakko pitää reissua jonkunmoisena menestyksenä. Nyt päästiin myös vaellusreitin alkuun. Periaatteessa taitaa olla niin, että tämän jälkeen voi kulkea vaellusreittiä siihen asti, että tullaan UKK-puistoon. On niitä Suomessa pitkiäkin polkuja.Opittiin kuitenkin, että mennään joko silloin kun on lumetonta tai sitten silloin kun on rehellisesti lunta. Tämä välimalli oli kohtalaisen perseestä. Sen kunniaksi, että ei enää kävellä teitä pitki voisi myös opetella ottamaan rauhallisesti. Lisäksi Suunniteltiin, että jos oikeasti treenaisi kävelemistä, niin ei välttämättä jalat hajoaisi niin kovaa.
