Hanhikangas, Salla

Käytiin taas matkaa eteenpäin ja nyt oli tähtäimessä jo oikeasti pitkä vaellus, kaksi viikkoa ja 220 kilometriä Hautajärveltä Tulppioon. Laskeskeltiin, ettei tuota saa ihan kivasti jaettua puoliksi ja toisaalta kumpikin on haavellut pidemmästä reissusta, joten suunniteltiin sitten sellainen. Pitkästä kestosta johtuen ruuat ja tavarat tuli suunniteltua paljon normaalia paremmin, joten rinkka ei itseasiassa tuntunut kovinkaan painavalta. Samalla otettiin testiin vähän "retkimäisempiä" syötäviä, joten mukaan tuli ohrajauhoja ja mummonmuusia, joista voi tehdä rieskaa. Mukaan tarttui myös yleiseksi ruuanparanteeksi kilo hunajaa. Lähtee myös jatkossa, toimi hyvänä lisänä todella monessa syötävässä. Lämpötilaksi oli lupailtu 10-20 astetta, joten jääkaappikamaa ei otettu kuin ensimmäiselle illalle. Makkaraa otettiin pariksi päiväksi ja loput laskettiin mentävän kuivasafkoilla. Yksi nurkkiin jäänyt nödepurkki tuli mukaan myös, mutta normaaliin verrattuna aika maltilliset kamat. Niin hyvää keliä oli luvattu ja retkirakennelmia niin paljon matkalla, että päätettiin, että otetaan pelkästään tarpit mukaan. Tämä osoittautui hyväksi päätökseksi, jota ei tehdä toiste tälläisillä reissuilla. Aika riskaabeli valinta. Ja perinteisesti suunnitelmat meni uusiksi.

1. päivä

Matkalla todettiin, että vähän on kurkkukipua, joten otetaan alku hyvin rauhassa ja toivotaan, että menee ohi. Kahden viikon reissua ei kuitenkaan kurkkukivun takia haluttu lähteä perumaan. Ensimmäiselle kodalle oli 10 km matkaa, mutta saatiin kevennettyä päivää viemällä rinkat ensin muutaman sadan metrin päähän tienvarteen. Polku oli varsin mukava kulkea, välillä oli hiukan soista ja olipa siellä yksi pätkä jolle oli ajettu soraa. Vaikutti kyllä siltä, että aika pian saa ajaa lisää. Aika vauhdikkaasti päästiin Tervalammen kodalle. Ympäristö oli aika kostea ja jos telttailemaan olisi tullut, niin luultavasti jonkun matkan päähän kodasta olisi joutunut sen pystyttämään, mutta mukava paikka oli laittaa ruokaa ja nukkua. Vettäkin alkoi tihuuttaa, kun päästii perille. Tässä kodassa oli vielä maalattia ja muutenkin vanha sisus, katon pitävyyttä ei tullut testattua, mutta voi varmaan arvella, että pitävyys on samaa tasoa kuin parissa seurvassa, eli jos sataa kunnolla, niin johonkin tiputtaa vettä. Ketään ei nähty ja vieraskirjan perusteella paljoa ihmisiä ei olekaan.

2. päivä

Yksi tavoitteista reissulle oli, että pyrittäisiin touhuamaan päivänvalon tahtiin eli aloitettaisiin aamulla kohtuullisen aikaisin ja päästäisiin sitten lopettelemaankin päivä järkevään aikaan. Ensimmäisenä aamuna tätä edisti hyvin tukkoinen nenä ja yleinen räkäisyys, joka teki nukkumisesta hankalaa. Liikkeelle ei kuitenkaan lähdetty millään kiireellä, koska tavoitteeksi oli asetettu Konttilammen kota, matkaa olisi 7 km, joten kiirusta ei ollut mihinkään. Toiveissa oli, että rauhallinen tahti pitäisi taudin kurissa. Ja onhan retkeily muutenkin mukavaa kun ei liikaa rehki. Polku oli aika mukava, pieni mutta selkeä polku, josta ei tullut sellainen olo, että kävelee maantiellä. Pitkospuut oli myös yleisesti hyvässä kuosissa, joten kulku oli helppoa ja mukavaa. Testattiin ohrarieskaa ja todettiin sen olevan ihan ok, mutta ei erityisen tajunnanräjäyttävää. Hunaja sen sijaan osti paikkansa kyllä välittömästi, mikä olikin ihan hyvä, koska ainoa kierrekorkillinen pullo painoi kilon. Joudutaan vaan pohtimaan, että missä formaatissa sen ottaa mukaan. Kierrekorkillisesta pullosta alkoivat kierteet pettää ja yleisestikin se oli aika hankala pitää sellaisena, että hunaja ei sotke pullon ulkopintaa ja sitä kautta lopuksi ihan kaikkea.

Nyt pullo oli muovipussissa ja se pestiin aina välillä. Onneksi hunaja oli helppo pestä pullosta pois. Kodalle tultiin hyvin ajoissa ja se olikin todella kauniin erämaalammen rannalla. Ulkoisesti kaikki paikalliset rakenteet olivat hyvinkin aikaa nähneitä ja polttopuut olivan melkoisen heikossa hapessa, mutta niitä oli riittävästi ja rappioromanttinen tunnelma oli aika mukava. Kodan sisäpuoli oli uusittu ja siellä oli penkit ja lattia vesivanerista. Aika mukava sinänsä, mutta muutama lätäkkö varoittivat selvästi, että uusimaton katto ei kyllä vettä pidä. Onneksi sää oli kaunis, notskilla kelpasi nauttia maisemista ja lammessakin pulahdettiin pikaisesti. Ehdottomasti mahtava paikka. Ainakin kun ei sada. Telttaa ei tännekään helposti saa pystyyn, mutta pienen matkan päässä oli sen verran tasaista, että kovin pitkälle ei varmaan tartte telttaakaan viedä. Ehdottomasti mahtava paikka.

3. ja 4. päivä

Katsottiin ennusteista, että vähän ennen puoltapäivää alkaa sataa, joten päivän tavoite, kolmen kilometrin matka Palotunturin kodalle, oli tarkoitus tehdä ennen sitä. Sen verran laiskasti tuli aamuhommat tehtyä, että ihan ei onnistunut, vaan kastuttiin kyllä matkalla. Palotunturin huipulla ohitettiin pari miestä laittamassa kylttejä pystyyn näköalapaikan risteyksessä. Ja täytyy kyllä sanoa, että kyltit ovat alueella ehdottomasti kunnossa. Satoi sen verran, ettei menty näköaloja katsomaan, vaan suoraan eteenpäin. Kartassa ei kodan luona erottunut vettä, joten suunnitelma oli, että jos se on vedetön paikka tai muuten huono, niin lounastetaan siinä ja jatketaan reilu 10 km Aikkipetsin päivätuvalle. Vettä kyllä oli ja paikka oli muutenkin kivan oloinen, lampi oli sen verran pieni, ettei kauhean hyvin erottunut päälle sattuneesta pohjois-eteläviivasta.

Lounastettaessa sade yltyi melkoiseksi ja todettiin, että sen verran tiputteli katosta vettä, ettei haluta siihen yöksi jäädä. Tähänkin kotaan oli sisukset laitettu, mutta kattoa ei, joten arveltiin, että ei mahda sisuksetkaan ihan loputtomasti kestää. Odoteltiin sateen laantumista kolmisen tuntia ja jatkettiin matkaa. Alamäessä tulivat vastaan ensimmäiset muut kulkijat, vanhempi pariskunta. Juteltiin hetki ja saatiin vinkki, että jos mennään myöhemmin Karhutunturin kodalle, niin sekään ei pidä sadetta. Matka jatkui hauskaa suon keskellä menevää pikkuharjua pitkin ja hetken päästä nähtiin myös ehkä oman vaellusuran omituisin nuotiopaikka. Topsakka-aavan nuotiopaikalla oli puuta riittämiin, kaikki muu oli hyvinkin heikossa hapessa eikä oikein edes onnistuttu päättelemään, että mikä se oikea kohta sille notskille olisi ollut. Ei oltu siihen jäämässäkään, joten ei sillä väliä ollut, mutta hetki kyllä käytettiin paikan ymmärtämiseen. Vanhat pitkospuunjämätkin löytyi viemässä jonnekin, mutta oli mahdotonta päätellä, että mihin.

Polku oli niin hyvää kulkea, että melkein huomaamatta meni matka Aihkipetsin tuvalle. Perillä odotti taas aivan jäätävän hienon lammen rannalla kunnostettu tupa ja muutenkin hieno paikka. Siellä oli hyvä laittaa lepoasentoon, koska vaikka kulku olikin sujunut hyvin, niin ei se tautisuudelle mitään hyvää tehnyt. Todettiin aika nopeasti, että seuraava päivä olisi maksimaalista lepoa siinä toiveessa, että vielä voisi päästä kuntoon ja saada reissun maaliin asti. Kokeiltiin myös perunarieskaa, eli ohrajauhon kaveriksi mummonmuusijauhoa siihen rieskaan. Kehotettiin hyvä tiskitön tapa tehdä rieskaa: Matti laittoi paistinpannulle yhden kasan muusijuhoa ja sen päälle fiilispohjalta ohrajauhoa ja sopivasti suolaa. Sitten vettä sen verran, että kun sekoitteli, niin siitä tuli selainen löysä köntsä, jonka voi nostaa paistinlastan päälle siksi aikaa, kun minä sulatan pannulle voin nuotiossa. Sitten köntsä taas pannuun ja lastalla litteäksi, jonka jälkeen minä paistoin sen. Perunarieska oli ihan mahtavan hyvää, varmasti tulee olemaan ruokavaliossa jatkossakin. Muuten todettiin, että ei olla kyllä varustauduttu lööbailuun, edes korttipakkaa ei ollut mukana. Olo parani kyllä merkittävästi. Ylipäätään oli hyvä, että kerrankin osattiin ottaa järkevästi rauhassa, eikä menty vaan päättömästi eteenpäin itseä rikkoen.

5. päivä

Aamuherätykset tulivat aika luonnostaan, joten päästiin aika tehokkaasti liikeelle. Se oli ihan tarpeellistakin, koska suoritettiin laskelmat ja alun rauhallinen tahti tarkoitti sitä, että loppumatka pitäisi tehdä jo yli 20 km päiviä, jos meinattaisiin Tulppioon ehtiä. Päätettiin, että kokeillaan, että miten onnistuu 25 km päivä. Tavoitteeksi asetettiin siis Koutalammen laavu ja lounaskin päätettiin kolmiloukkoisen laavu 2:lle 10 km päähän. Ei nyt mitään mullistavia matkoja, mutta verrattuna aikaisempaan tahtiin, kasvoi vauhti aika paljon. Päivä oli aika kaksijakoinen, aamupäivä Hautajärventien länsipuolella oli uskomattoman hienoja paikkoja, erämaista meininkiä, pieni, mutta hyvä polku ja vähän, vaikka toki jo enemmän ihmisiä. Lounaan jälkeen ylitettiin tie ja kaikki muuttui. Ihmisiä oli, kaikki fasiliteetit olivat uunituoreita, pitkospuuta oli ihan jatkuvasti ja ylipäätään tuli sellainen olo, että oltiin tultu ihmisten ilmoille. Uudenmalliset kodat ja tuvat vaativat tottumista, mutta ajoivat asiansa. Tunturilammen laavulla saatiin huvia jonkun kirjoittamasta avautumisesta siitä, etteivät nämä huussit invavessoineen ja jatkuvat pitkospuut mitään erämaata ole.

Nauratti silloin enemmän, kun oltiin juuri tultu erittäin erämaafiiliksiseltä alueelta, mutta todettiin myöhemmin, ettei se kirjoittaja ihan väärässäkään ole. Kyllä ne modernit puitteet vähän muuttaa sitä oloa, vaikka hienot ovatkin. Matkalla Kylmäheteen tuvalle tuli myös selväksi, että kunto ei vielä 25 km päivämatkoja kestä, eikä toisaalta huvituskaan enää kestää riuhtomista, joten todettiin, että Kylmäheteelle jäädään ja reissu saa jäädä viikon mittaiseksi, kun tarjolla oli perjantaina kyyti kotiin. Kylmäheteellä oli myös yötä hauska pariskunta parin koiran kanssa kokeilemassa, että kuinka yö metsässä koirien kanssa sujuu. Syötiin ja jutusteltiin ja yövyttiin tuvassa, jota pitää ainakin kehua siitä, että tarjoaa kunnon maisemat. Oli se muutenkin hyvä. Aamulla nuotiolla oli aika väsynyt rouva, koirille ei ollut ollut makuualustaa, joten olivat tunkeneet hänen alustalleen ja nukkumisesta ei ollut tullut mitään. Ihan hyvä paikka testiin, ainakaan ei ollut pitkä matka takaisin hotelliin lepäämään.

6. päivä

Poistumista varten piti päästä perjantai-illaksi tien varteen ja jatkoa helpottaisi merkittävästi, jos olisi sellaisen tien varressa, johon kulkee julkinen väline. Nämä yhteenlaskettuna totesimme, että lopullinen tavoite on Hanhikangas ja jos sinne päästään hyvissä ajoin, niin sitten saatetaan tehdä joku rinkaton pyrähdys eteenpäin ja haukata muutama kilometri kyytiä odotellessa. Se tarkoitti, että tämän päivän kohde oli aika selkeä: Koutolammen laavu. Jonkunlaisena vaihtoehtona oli myös Aatsingin grillikatos, mutta kun ei ollut mitään tietoa siitä, minkälainen se oli, niin ei se kovin realistinen ollut. Pahanojankurulla oli työporukka viimeistelemässä uusia fasiliteetteja tai lähinnä polttamassa vanhoja naulaisia puita isolla roviolla. Naulattomat palat jäävät nuotiopuiksi. Uusi autiotupa oli pystyssä, mutta ovessa oli vielä lukko, joten sisuksia ei voinut arvioida kuin ikkunasta kurkkimalla. Eiköhän sielläkin nuku ja kuivata kamat. Pahanojankurun jälkeen polku oli jonkun matkaa huonossa kunnossa rakentajien mönkijänurien takia, mutta Aatsinginhaudan pohjalla palattiin tuttuihin kapeaan polkuun ja vuosia nähneisiin rakenteisiin.

Pitkälammen kodalle oli kyllä tuotu uusimistarpeet paikalle, mutta hommia ei oltu aloitettu. Vauhdilla pitää laittaa pystyyn, jos meinaa ennen talvea. Muuten tämäkin paikka oli tyrmäävän kaunis. Kauniita erämaalampia tavoitteleville ei voi kuin sanoa, että Sallaan vaan. Samoin toki ylipäätään vaeltajille, hienoa seutua ja paljon rauhaa. Aatsingin hauta oli hauska kävellä, kun metsätyyppi muuttui koko ajan riippuen siitä, oltiinko kostealla pohjalla vai paljon kuivemmilla rinteillä. Laavun lähellä oli metsää hakattu ja käytiin katsomassa, kun tukkirekka tuli kääntymään paikalla. Kodalle tuli myös hetkeksi mönkijällä vanhempi herrasmies, joka jutteli vähän aikaa ja jatkoi kierrosta. Reissun ainoa yö laavussa, kaikissa muissa oli joko kota tai tupa. Yksi hyttynenkin kävi yöllä häiritsemässä, mutta kyllä ne kokolailla olivat häipyneet jo, vaikka kylmää ei ollutkaan.

7. päivä

Aamulla huomasi, että nukkuminen ulkona ei ollut tehnyt ololle hyvää, siedettävä se oli silti. Vaihtoehtoina oli hiukan isompi tai hiukan pienempi hiekkatie,joista valittiin se isompi, koska se oli hiukan suorempi. Olikin mukavasti käveltävää hiekkatietä. Lounaaksi paisteltiin lätyt ja jatkettiin varsin mielenkiintoista tietä pitkin kohti Hanhikangasta. Mielenkiistoisen tiestä teki se, että siinä oli aina välillä varsin meheviä kuoppia, mutta renkaanjäljet ja vastaantulevat autotkin tuntuivat viittaavan siihen, että siellä ajetaan aika pienilläkin autoilla. Ei onnistuttu päättelemään että miten. Varmaan ainakin varovasti. Saavuttiin Hanhikankaalle hyvissä ajoin, joten käytiin vilkaisemassa kotaa, joka joidenkin karttojen mukaan oli olemassa ja toisten ei. Eipä ollut olemassa. Kyytiä odotellessa havaittiin, että kaksi hemmoa rinkkojen kanssa hengailemassa rajavartioaseman lähellä on ilmeisen epäilyttävää, ensin pysähtyi poliisi kyselemään, että keitä ollaan ja hetken päästä vielä rajavartijatkin. Tulkittiin, että ihan loputtoman vuolaana kymenä ei UKK-reittiä Sallasta eteenpäin kuljeta. Päästiin kuitenkin onnellisesti kotiin.