Livojoen Mustakoski, Posio, Hellehyttyskeikka

Taas vietiin kulkua hetkenmatkaa eteenpäin. Edellisestä olikin ehtinyt jo vierähtää pari vuotta. Heinäkuun alku ja lämpöäkin luvattu hyvinkin 30 astetta, joten reissun teemaksi otettiin, että "tänne ei ole tultu hauskaa pitämään". Ei olla koskaan oltu kunnon hyttysaikaan liikkeellä eikä myöskään kuumassa, joten oletus oli, että aina välillä tuntuu pahalta. Pyrittiin mahdollisimman kevyisiin kantamuksiin ja varsin kevyet niistä tulikin. Pyrkimys oli myös, ettei kujettaisi holtittoman pitkiä matkoja, mutta se pyrkimys on ollut jo aika pitkään. Pieni kriisi tuli kyllä heti alkuun, koska lähtöä edeltävänä iltana ilmeni, että hyttysverkkoni on muuton jäljiltä jossain. Pikaisesti Prismasta riippumatoille tarkoitettu hyttysverkko mukaan, kun ei ilman viitsi lähteä, melkein kilo tuli heti lisää painoa. Muuten varustus oli aika normi, jalkaan tosin otin Prisman halpislenkkarit, jotka oli ilmeisesti muodikkaan ultrakevyet tai jotain. Ultraheppoisesta pohjasta oli joka tapauksessa parikin reikää läpi jo ennen lähtöä, kun hiekoitussepeli oli kaivanut tiensä läpi kengistä. Toinen eritysvarustautuminen oli se, että vanhan kauluspaidan auringolta ja hyttysiltä suojaamaan. Tiesin, että oikeat eräihmiset tekee niin, joten kun nahka kestää huonosti aurinkoa, niin kokeiluun piti ottaa. Hämmästyttävän hyvin toimi. Matilla oli mukana myös varsin näppärä vedensuodatin, jota käytettiin niin kauan kuin oltiin Syötteen alapuolella.

1.päivä

Ensimmäisen päivän kuljin t-paita ja shortsit kombolla ja kyllä sekin ihan toimi. Alkuun kulkiessa vaikeuksia kuumuuteen tottumisessa, rupesi ylämäessä olemaan usvainen tunnelma, mutta onneksi säännöllisesti osui tuuli kohdalle. Puuskista pysähdyttiin ottamaan ilo irti. Alkuun kuljettiin metsäautoteitä, mutta reitti vei myös todella hienonnäköisen sulasuon läpi ja siellä polku oli vetistä lätsyttelyä. Siellä päästiin myös toteamaan, että hyttysiä todellakin löytyy. Vauhti pysyi kiitettävänä, kun melkoinen ötöparvi seurasi perässä. Havaittiin myös, että Offit tosiaan tehoavat hyttysiin aika hyvin. Polku oli Sulasuon jälkeenkin aika märkä ja vähän kuljettu ja Naamanganjoen vartta ötökköpilvessä tarpoessa kasvoivat pelot siitä, että minkälainen ötökköhelvetti Taimenmutkan autiotuvalla odottaakaan. Yllätys oli melkoinen, kun jokivarresta käveli sen parikymmentä metriä ylämäkeen autiotuvan pihaan ja suurin osa hyttysistä häipyi saman tien. Tehtiin pieni hyttyssavutuli, niin lähtivät loputkin. Oltiin vähän pettyneitä, kun oli niin mukavaa vaikka piti olla huono reissu.

2.päivä

Toisena päivänä otettiin testiin pitkät vaatteet, itsellä siis tuulipuvunhousut ja puuvillainen kauluspaita. Alkuun tuntui siltä, että kuolema korjaa kohta, mutta aika äkkiä sekin olo meni ohi ja kulkeminen tuntui ihan samalta kuin kevyemmilläkin vaatteilla. Päättelin, että pitkät vaatteet on varmaan jatkossakin hyvä ratkaisu. Riittävän juomisen ratkaisin pitämällä koko ajan vesipulloa kädessä. Se toimi aika hyvin myös jonkinlaisena mielialannostattajana, jos rupesi tuntumaan pahalta. Yllättävästi hörppy vettäkin piristää. Reitti jatkui lähinnä hiekkateitä pitkin kohti reilun kymmenen kilometrin päässä olevaa Naamankajärveä, jonka rannalla piti olla jonkunsortin laavu. Siellä syötäisiin. Matkalla ohitettiin Mustarinnan laavu, joka oli selkeästi hiihtäjille suunniteltu, koska lähellä ei ollut vettä. Matkalla saatiin niskaan myös kunnon sadekuuro. Sen verran rajusti tipautteli vettä, että laitoin sadeviitankin hetkeksi, kun ajattelin, että jos vähän rajoittaa kastumista, niin ei tule niin helposti hiertymiä, mutta niissä lämmöissä se oli silti virhe. Matti seisoi vähän aikaa puun alla ja se oli kyllä fiksumpi ratkaisu. Naamankajärven uimarannalle päästiin ihan sujuvasti, mutta todettiin, että jos siellä oli joskus laavu ollut, niin ei ainakaan ollut enää. Kioskikin oli harmillisesti auki vain viikonloppuisin. Tehtiin sitten safkat rannassa olleen katoksen suojissa. Samalla päästiin toteamaan hauskaa tapahtumasarjaa, kun tullessamme nainen lähti koiran kanssa veneellä mökille. Jonkun ajan päästä hyvin samannäköinen koira tuli metsästä ihan toisesta suunnasta vähän uineen näköisenä ja juoksenteli tutkiskelemassa paikkoja. Sitten alkoi jonkun ajan päästä kuulua kutsuhuutoja ja koira jatkoi matkaansa siihen suuntaan ja ilmeisesti pääsikin onnelliesti perille, vaikka välissä oli vähän uitavaakin. Selkeästi koiralla oli aika isot vapaudet.

Matkaa jatkettiin Syötteen keskusta kohti tietä pitkin haaveissa joku paikka, missä voisi istahtaa hetkeksi juoman kanssa ja pienen hakemisen jälkeen sellainen löytyikin. Siinä vierähti tovi istuskellessa. Suunnitelmana oli etsiä nukkumapaikka syötteen toisella puolella olevien päivätupien haminoilta, mutta kostea maa ja hyttysiä täynnä oleva ympäristö eivät houkutelleet jäämään ensimmäiselle paikalle Annintuvalle ja toisella paikalla todettiin, että sieltä oli enää kolmisen kilometriä Ahmatuvalle, joten jatkettiin sinne. Toraslammen autiotuvallekin olisi voinut jatkaa, mutta valittiin Ahmatupa, koska se oli selkeästi korkeammalla, joten toiveissa oli vähemmän hyttysiä. Perillä oltiin jo sen verran hyytyneitä, että hetkeksi kuviteltiin paikallaolevaa kotaa autiotuvaksi. Käytiin onneksi katsomassa, että mitä löytyy puron toisella puolella olevien portaiden yläpäästä ja sieltä löytyi suorastaan hulppea autio- ja varaustupa, jossa oli tyynyt ja kaikki. Kyllä kelpasi. Todettiin, että harvoin on mieliala muuttunut niin jyrkästi niin nopeasti. Matkaa tuli päivälle se kolmisenkymmentä kilometriä, mitä ei pitänyt taaskaan tulla, mutta tuli kuitenkin.

3.päivä

Seuraavana aamuna oli niin mukavaa, että käytiin keskustelua siitäkin, että pitäisikö pitää rokulipäivä. Todettiin, että sen verran tulee sitten kulkemista muina päivinä, että parempi jatka matkaa. Riskinä alkoi tulla vastaan se, että kun jalat pikkuisen turpoaa, niin kengät osoittautuivat hiukan pieniksi. Ahmatuvan kautta kulkeminen osoittautui näköalojen kannalta hyväksi valinnaksi, varsinkin, kun Ahmakallion päällä oli näkötorni. Jonkunsorting geologisena polkuna esittäytyvä reitti oli muuten hiukan riskaabeli kuljettava, koska parissa kohdassa oli laitettu reitti menemään paikoista, joissa tarvittiin portaita, mutta portaat olivat kyllä siinä kunnossa, että mieluummin jätti astumatta jos sen vain voi välttää. Noin muuten kulkeminen oli ihan mukavaa, varsinkin Lomaojan laavulla pidetystä tauosta saatiin paljon iloa.

Taas ihmeteltiin sitä, että kuinka pian ötökät häipyvät, kun laittaa pienen häiriötulen. Kulkemisasenne oli muutenkin kiitettävän rento, vaikka tiedossa oli, että varmaan tulee pitkä päivä, koska tavoitteena oli Lomaojan autiotupa, joten päivämatkasta tulisi taas se 30 km. Alkuperäinen ajatus oli yöpyä Rytivaarassa, mutta se oli lampurien käytössä. Jos päästii taukoilemaan ötökättömästi, niin siitä otettiin ilo irti. Seuraavalla laavulle Peuronlammella tulikin sitten vastaan ehkä reissun suurin yllätys eli toinen vastaavassa hommassa oleva kulkija. Hämmästyneisyys oli molemminpuoleista. Kaveri oli kyllä selvästi meitä järkevämpi, reissua tehtiin fiiliksen mukaan ja vaikutti siltä, että suurta vaaraa ei ollut yli 10 km päivistä. Ehkä mekin vielä joskus opitaan. Jatkettiin matkaa kohti Rytivaara ja mukavat laavut herättelivät hiukan arvuuttelemaan, että pitäisikö mennä kuitenkin Kouvan laavulle yöksi.

Rytivaarassa oli ihan mielenkiintoista historiatietoa ja vähän aikaisemmin oli pieni entinen sauna, jossa pidettiin hämärässä ja viileässä taas taukoa. Rytivaaraan asti kuolonmarssiasenne oli kasvanut pikkuhiljaa, sen jälkeen se olikin sitten jo täysillä voimissaan. Isona osana tosin oli sekin, että Matin jalat alkoivat olla aika paskana. Päätettiin kiertää Kouvanjärvi idän puolelta tietä pitkin eikä lännestä polkua, koska laskettiin, että laavulle ei jäädä jo ihan siitäkin syystä, että jos jalat eivät ole kulkukelpoiset seuraavana päivänä, niin on paljon helpompi ratkoa asiaa autiotuvalla kuin laavulla. Viimeinen 15 km olikin lähinnä kulkemista, paikallisen isännän kanssa päädyttiin hetkeksi jutuille. Vinkkasi, että kaverilla on yösija vuokrata lähempää, jos ei kulkeminen maita, mutta päätettiin kuitenkin pysyä suunnassa. Samalla huomasi, että pikkuhiljaa käyvät koko ajan polut kapoisemmiksi, paljon ei niillä hoodeilla ilmeisesti kulkua ole.

Hiukan ennen Lomavaaran autiotupaa päästiin myös hyvin juhlallisesti saapumaan Lappiin. Isoja juhlia ei kyllä pidetty, mutta kuvat sentään otettiin. Autiotupa oli selvästi vanhempaa vuosikertaa kuin muut, mutta hyvä, viileä ja ötökätön, joten hyvinkin tyytyväisenä otettiin se vastaan. Vettä saadakseen piti kyllä kulkea jokunen kymmenen metriä kohtuu märkää suota, mutta jalat olivat sikäli märät jo valmiiksi, että ei se iso ongelma ollut. Kaikesta kuitenkin näki, että enemmän hiihtäjäorientoitunut paikka. Näki sen kyllä polustakin, ladulle oli tilaa tehty, mutta kovin isoa polkua siihen pohjaan ei kesäkulkijoista ollut tullut. Huussejakaan ei ollut ihan hetkeen tyhjennetty. Vielä kyllä mahtui, mutta kovin moni kulkija ei voi asioitaan tehdä ilman vaihtoa.

4.päivä

Kahden 30 kilometrin päivän jälkeen oli edessä selkeästi rennompi päivä, kymmenen kilometrin siirtymä Hoikkalammen autiotuvalle. Rentous olikin tarpeeseen, koska rankat päivät eivät olleet jaloille eivätkä muutenkaan kovin ystävälliset. Sää oli hieno ja ötököitä yllättävän vähän. Reitti tarjosi kaksi vaihtoehtoa, joko polun tai hiekkatien, joista valittiin jalkojen säästämiseksi hiekkatie. Rento, suorastaan laiska kulkeminen oli aika mukavaa ja taukoja tuli aika tiheään ja ne venyivät, kun kiirus ei mihinkään ollut. Varmaan rennointa meininkiä, mitä meillä on ollut. Omasta puolesta todella mukavaa meininkiä, Matin varpaat olivat jo aika paksussa teipissä ja meno siksi tuskaista. Jos tätä meininkiä saisi menoon muutenkin kuin rampuuden aiheuttamana, niin olisi aika hienoa. Autiotupa oli mukava ja uudehko, huussi oli täällä tosin vielä täydempi ja vaati pöyhimistä klapilla, että mahtui oma tavara sekaan. Edelleen jaksoi hämmästyttää, että aika lyhyt välimatka kosteikkoon ja pieni tuli riittää häätämään käytännössä kaikki ötökät pois.

5.päivä ja poistuminen

Viimeinen kulkupäivä. Pohdiskeltiin monenlaisia kenkävaihtoehtoja, muunmuassa sitä, että antaisin omat Matille ja kävelisin Crocseilla. Samalla todettiin, että mun lenkkareissa ei ollut kovin paljoa pohjaa enää jäljellä. Suuntana oli Mustakoski, jossa olisi silta Livojoen yli. Matkaa n. 16 kilometriä, josta alkupuoli ihan virallista reittiä ja loppupätkä sitten teitä ja jotain, mikä joskus on ollut UKK-reitti Posiolla. Alkupätkä oli sinänsä ihan hyvin merkitty, kun oppi ottamaan huomioon sen, että polkua ei vaan ole. Jos olisi vaan alussa hyväksynyt, että sitä polkua ei ole ja mennyt kompassisuunnalla, niin olisi luultavasti mennyt nopeammin, sen verran käytettiin välillä aikaa seuraavan merkityn puun etsimiseen. Onneksi niissä oli usein leima molemmilla puolilla, niin voi katsoa toisen puolen leiman suunnasta, että mistäpäin kannattaa katsella. En tiedä hiihdetäänkö sitä reittiä, mutta moni sitä ei kyllä kävele. Maasto oli niin helppokulkuista, että eipä sillä suurta väliä ollut. Eli väittäisin, että jos haluaa kuljeskella autiotuvissa rauhassa, niin tämä ei ole huonoa maastoa.

Tielle kun päästiin, niin haaveiltiin, että hyvällä tuurilla loppumatka voisi olla vähintäänkin kunnollista polkua ja olisi varmaan ollutkin, mutta metsää oli harvennettu ja polku joiltain osin hukassa. Iso osa päästiin kuitenkin tietä tai jonkunlaista polkua, joten ei se paha ollut. Huvitti kyllä, kun aina välillä löysi jotain muovinpaloja, jotka aikanaan vissiin on olleet UKK-reitin merkkejä. Ihan hetkeen ei merkintää ole tehty. Toki eipä sitä kummempaa merkintää tarvitsekaan tehdä, kun joen vartta kävelee. Joki menee vielä sen verran syvällä laaksossa, että aina välillä oli ihan hienot maisemat. Silta oli sellainen, että aika varovaisesti olisin itse autolla siitä ajamassa, mutta hienolla paikalla. Päästiin myös koeajamaan hyttysverkot, vaikka aikamoinen insinööriprojekti sen riippumattoverkon pystyttäminen olikin. Saatiin kuintenkin ihan hyvät illanistujaiset ja unet, varsin tunnelmallinen paikka. Aamusta sitten pikkuhiljaa ruvettiin kävelemään Posion suuntaan ja soittamaan taksia ja saatiinkin ihan mielenkiintoinen saaga siitäkin, kun ensimmäinen soitettu taksi oli sitä mieltä, että oltiin ihan liian pienellä tiellä ja 10 kilomtriä pitää isommalle tielle kävellä. Eipä siinä kuin seuraavaa taksia listasta kehiin, joka haki kyllä ihan mielellään. Huvittavaksi tarinan teki se, että soitellessa käveltiin samalla eteenpäin ja siinä vaiheessa, kun toinen taksi saatiin puhelimeen, niin käveltiin jo asvalttitietä, eikä se edeltävä hiekkatiekään nyt mikään huono ollut. No, jotain oli, mutta onnellisesti päästiin Posiolle syömään ja hankkiutumaan kotiin.

Opittua

Loppuyhteenvetona, piti tulla vittumainen keikka, ei tullut. Paitsi Matin varpaille. Toki tässäkin plussana se, että katsoin hiukan myöhemmin leffan nimeltä Wild, jossa nainen on pitkällä vaelluksella liian pienten kenkien kanssa. Sitä draamaa arvosti vähän enemmän. Noin muuten tuli todettua, että kyllä kuumassa pärjää, kunhan on vettä. Tankkaustaktisesti oli mukana myös sipsejä ja ottaen huomioon, että itseltä meni päälle 5 litraa vettä päivässä, niin voisin kuvitella, että suolatankkaus oli ihan paikallaan. Hyttysen- ja auringonpitävät vaatteet olivat myös toimivat, varsinkin aurinkoa vastaan. Aurinko oli nimittäin se enemmän pelkäämäni asia, kun iho ei sitä kestä, mutta kun pitkillä vaatteilla pärjäsi ihan jees, niin eipä se polttanut. Jos vielä menee, niin ötökänpitävät sukat olisi hyvät, nilkat tuli aika syödyiksi. Pari 30 km päivää tuli läinnä vahingossa, mutta lopun rauhallinen lonniminen muistutti siitä, ettei se pahaa tekisi, vaikka sitä tahtia kulkisi koko reissunkin. Saapuminen Lappiin vahvisti myös päätöstä siitä, että suunnitellaan vaan sen verran lyhyempiä keikkoja, että matkat jää lyhyiksi. Vielä on vähän opettelemista siinä asenteessa, että perillä ollaan reissun alkupisteessä, ei loppupisteessä.