Raiskio, Ilomantsi, osa 2 (Jouni Hiltunen on hieno mies!)

Toinen päivä alkoi taas reittipohdinnalla. Tavoitteenmukainen eteneminen nimittäin olisi vaatinut reteähköä 55 km päivää, josta osa olisi mennyt lupaavasti sen näköisillä teillä, että aurausta ei voinut ainakaan itsestäänselvyytenä pitää. Koska päätöstä ei äkkiä tarvinnut tehdä, se jätettiin hautumaan. Päivä alkoi mielenkiintoisesti, pienestä suojoesta oli otettu silta pois. Pienen kaartelun jälkeen todettiin, ettei ole muuta vaihtoehtoa kuin mennä kahlaamalla yli. Eipä se kahlaaminen ollenkaan niin paha ollut kuin kahlaamisen ajatteleminen, paitsi että vaatteita vaihtaessa pitää lumessa olla tarkempana. Lähtiessä oli naureskeltu, että mihinköhän meinattiin näitä käyttää, kun molemmilla oli crocsit mukana, mutta niin se on ihminen viisaampi kuin tietää joskus.

Kohtuu pian päästiin sitten ihan kunnolliselle tielle. Oli semmoinen mukava tie, ettei ollut mitään suoloja tai kiviä heitelty vaan hyvä aurattu tie, jossa oli kiva vedellä pulkkaa. Hetki kuljettuamme pysähtyi takaa tuleva auto kohdalle ja kyseli, että onko teidän ja ojensi mun makuualustaa. Oli niitä tosin sen verran mukana, että ei se ihan loputon kriisi olisi ollut, että olisi hukkunut, mutta erittäin mukavasti tehty. Siinä hetki juteltiin siitä, että mitä ollaan tekemässä ja auto jatkoi matkaa. Vähän aikaa kului ja tuli edestäpäin auto, joka pysähtyi kohdalle. Sama mies kysyi hiukan varvaisesti, että maistuuko miehille olut. Todettiin se maistuvaksi ja saatiin kaksi tölkkiä per naama. Nimekseen sanoi Jouni Hiltunen. Ainakin muisteltiin jälkeenpäin, että nimi oli tuo. Jos ei ollut, niin on kohtuu noloa.

Möhkössä syötiin pussiruokaa ja arvottiin, että ensinnäkään ei lähdetä kulkemaan susitaivalta pitkin, koska jos haaveillaan edes itäpisteelle pääsemisestä, niin eteenpäin täytyy hipsiä kohtuullisen hopihopi. Lähdettiin sitten teitä pitkin kohti Särkkäjärven autiotupaa, koska en ollut vakuuttunut siitä, että homma etenisi ihan haaveillulla tavalla, jos väliin sattuukin kymmenisen kilometriä auraamatonta tietä. Tuvalle päästiin kohtuullisen euforisissa tunnelmissa jopa ennen puoltayötä. Jotta voi autiotupa olla hieno asia ihmisen elämässä. Kamat saa kuivaksi, on lämmintä, kuinvaa, mukavaa, Jouni Hiltusen oluet ja muutenkin kohtuu hyvä mieli. Oltiin myös aika yksimielisiä siitä, että oli oikea ratkaisu lyhentää päivää, ei sitä virtaa ihan liiaksi ollut. 40 km tuli kuitenkin hiippailtua, mutta aika paljon helpommassa maastossa kuin edellisenä päivänä.

Siinä myös ynnäiltiin, että jos halutaan itäpisteelle, niin matkaa olisi seuraavalle päivälle mukavat 60 km kuljettavana. Oma senhetkinen kunto huomioonottaen todettiin, että ei tule tapahtumaan. Joten seuraavan päivän tavoitteeksi jäi sopivan pätkän kulkeminen, että päästään kotiin. Samalla jäi aamulla lähtöön tarpeeksi aikaa sen todistamiseen, että sen autiotuvan kamiinan levyllä voi keittää lumesta itselleen vettä. Se keittäminen vaan vie uskomattomasti aikaa. No, lopulta kuitenkin taksi haki meidät bussipysäkiltä osoitteesta Hatuntie 247.

Loppuanalyyseissä todettiin, että itäpiste jäi saavuttamatta reittivalinnan takia. Jos ensimmäisenä päivänä oltaisiin lähdetty kulkemaan isoa tietä pitkin, niin oltaisiin kuljettu sen verran eri vauhtia se päivä, että isommat rykäisyt olisivat olleet mahdollisia myöhemmin. Ei silti suostuttu myöntämään, että olisi tehty virhe, koska se reitti oli paljon mielenkiintoisempi kulkea ja on tässä jo teitä kävelty. Mutta seuraavaan kertaan jäi itäpisteelle meno. Kirjuutan vielä joskus havaintoja välineistä ja varustuksesta.

Raiskio, Ilomantsi, osa 1

Tulee potkä postaus, mutta laitetaan paloissa, niin ei haittaa. Taas kuljeskeltiin ja jonkun verran päästiin eteenpäinkin. Omana teemana reissulle oli testailla vähän talvivaeltamiseen sopivia vermeitä, mistä syystä mukana oli paljon ylimääräistä kamaa, kun olin laskeskellut, että mennään teitä pitkin ja kamat ovat lähinnä pulkassa. Aika aikaisessa vaiheessa tuli todettua, että oli ihan hyvä, että kyseinen arvio piti kutinsa, koska sen rinkan roudaaminen selässä olisi ollut kohtuullinen urakka.

Reissu alkoi reippaasti taksimatkalla Kiteeltä Öllölään, koska sinne ei julkisilla kovin helposti päästä. Takaisin Kiteelle lähti kohtuullisen tyytyväinen taksikuski, tuli ilmeisesti aika reippaasti enemmän rahaa kuin keskivertokeikalta. Öllölän laavu oli edelleen hieno ja siellä yövyttiin, kun yötä päin paikalle tultiin. Samalla päätettiin, että ei mennä isompaa tietä pitkin vaan maantieteellisesti suorempaa reittiä pikkuteitä ja järvien jäitä pitkin sompaillen. Valittu reitti oli selkeästi hitaampi, mutta myös huomattavasti antoisampi kulkea, joten tulimme siihen tulokseen, että valinta oli oikea, vaikka pitkälti siitä syystä emme päässeet itäpisteelle tällä keikalla. Lisäjännitystä elämään toi se, että ihan selvää ei ollut sekään, että pääseekö niistä järvistä ylipäätään yli. Laavulla sentään todettiin, että vaikka viereinen joku olikin auki, oli jää rannassa sikäli paksua, että rantoja uskottiin ainakin pystyvän kulkemaan.

Laitettiin rinkat pulkkaan ja liikkeelle. Itse laitoin vielö HOKit jalkaan, koska arvelin niitten kulkevan siellä mukavammin. Hyötyä niistä olikin, sillä paikallisia teitä ei sen suuremmin oltu aurattu, mikä näin jälkeenpäin ei toki yllätä, ei siellä kukaan asukaan. Hokit olivat useimmiten kohtuu passelit tien avaamiseen. Useimmiten tietä pitkin oli sentään joku ajanut, mikä helpotti kulkemista sentään aika paljon. Ensimmäinen oikaisu järven poikki meni erittäin kätevästi, järven jää oli likimain paras kulkualusta, mitä koko päivänä tuli vastaan. Tästä otettiin se käsitys, että järvet ovat helpohkosti ylitettävissä, mikä oli lähellä tuottaa isoja ongelmia seuraavaksi, kun tiellä oli järvi, joka piti oikeasti ylittää. Siellä todettiin nimittäin se, että järvet olivat ylitettävässä kunnossa, jos rannassa ei ole suota. Hiukan kiharainen fiilis olla ylittänyt järvi, rantaan ehkä 15-20 metriä ja yhtäkkiä huomaa seisovansa lätäkössä. No, ei siinä mitään, kierrettiin sen verran, että vastarannallakaan ei ollut suota, niin hyvin meni. Mutta ei tuntunut, että oli yhtään turhaan otettu naskalit ja köyttä mukaan. Noin muuten ei suuremmin kummia käynytkään, paitsi että kulkeminen vei eritysesti tuon järviepisodin vuoksi reippaahkosti aikaa. Joten perinteiseen tapaan siirreltiin taas ruokailuja. Tosin talvella ruokailun siirtäminen seuraavalle laavulle tai keittokatokselle on kuitenkin kohtuullisen perusteltua. Aika paljon mukavampaa se syöminen. Ja nuotiolla on paljon helpompi paitaa makkaraa ja lihapiirakoita. Ruuistakin huomannee, että oli laskettu, ettei kamoja kauheasti kanneta.

Siltäkin kannalta kävely meni kohtuullisen hyvin, että systeemi oli sellainen, että kävellään muutama tunti ilman taukoja, sitten syödään jotain ja taas kävellään. Tai ainakin ensimmäisenä päivänä taisi taukoja olla tasan ne kaksi ruokataukoa. Perinteiseen tapaan käveltiin myöhään, kohteena olleelle laavulle päästiin hiukan ennen kahta. Onneksi satuttiin tulemaan samaa reittiä, mitä huoltomönkijä kulkee, koska jos oltaisiin jouduttu lopuksi menemään muutama kilometri taas umpihankea, niin ei oltaisi oltu vielä silloinkaan perillä. 45 km tuli päivän saldoksi, että ei ihan pöllömpi päivä kuitenkaan. Mietiskeltiin, että taitaa olla pisimmät päivät tehtynä talvisin, kun ei viitsi notkua tauoilla.