Oltiin Matin, Siirin ja Otson kanssa kuljeksimassa Riisitunturin kansallispuistossa. Tarkoitus oli aluksi käydä myös Syötteellä, mutta se jäi nyt tekemättä. Lähestymiseen testattiin uusinta tekniikkaa, eli otettiin sähköavusteinen polkupyörä mukaan. Matkaa lähtöpisteestä Kirintövaaralta Riisitunturin parkkipaikalle oli vain reipas 30 km, joten homma toimi kätevästi niin, että Matti, Siiri ja Otso lähtivät kävelemään ja minä ajoin auton Riisitunturilla ja tulin pyörällä takaisin. Paluumatkalla noukittiin pyörä taas kyytiin. Pätevä systeemi, jota tullaan mahdollisesti hyödyntämään uudestaankin.
Retkivalmistelut tehtiin äkkiä ja paikkakin katsottiin hyvin äkkiä, joten kauhean tarkkaa kuvaa ei paikasta ollut ennen kuin tultiin. Pari asiaa tuli kuitenkin äkkiä vastaan. Ensimmäisenä se, että kyseessä on varsin märkä reitti. Selkeää saapasmaisemaa, tosin en sitten tiedä, että paljonko oli viimeaikoina satanut. Pitkospuita oli vaihtelevasti ja kulkureitti monessa kohdassa selvästi niiden tarpeessa, koska pohja ei kestä kulkijoiden määrää. Pohjoispäässä tilannetta oli alettu jo korjaamaankin. Toinen oli se, että Lapin rajamailla kun oltiin, niin lapin lisää oli sen verran, että yhtään tunturia siellä ei ole, mutta vaaroja kyllä komeita. Ainakin jos koulussa opittu määritelmä, että tunturin huipulla ei kasva puita pitää edelleen kutinsa. Eipä se niin suuresti haitannut sitten kun sen hyväksyi, mutta aluksi tuntui vähän erilaiselta kuin mitä lähdettiin hakemaan.
Ensimmäinen yö vietettiin Kuoppavaaran laavulla. Paikka oli hyvä, mutta seuraavana aamuna ohi kulki jonkun lukion vaelluskurssilaiset, joten liikaa ei rauhaa ollut sitten enää. Sen jälkeen olikin hyvin rauhallista, itsekseen sai kulkea. Lounasta syötiin Karitunturin tuvalla. Entinen palovartijan maja oli huipulla, joten tässä kohtaa avautui paikallisten "tuntureiden" luonne.
teksti on näköjään unohtunut kirjoittaa loppuun, enkä enää muista, että mitä siellä tapahtui, joten julkaistakoon tälläisenä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti