Hanhikangas, Salla

Käytiin taas matkaa eteenpäin ja nyt oli tähtäimessä jo oikeasti pitkä vaellus, kaksi viikkoa ja 220 kilometriä Hautajärveltä Tulppioon. Laskeskeltiin, ettei tuota saa ihan kivasti jaettua puoliksi ja toisaalta kumpikin on haavellut pidemmästä reissusta, joten suunniteltiin sitten sellainen. Pitkästä kestosta johtuen ruuat ja tavarat tuli suunniteltua paljon normaalia paremmin, joten rinkka ei itseasiassa tuntunut kovinkaan painavalta. Samalla otettiin testiin vähän "retkimäisempiä" syötäviä, joten mukaan tuli ohrajauhoja ja mummonmuusia, joista voi tehdä rieskaa. Mukaan tarttui myös yleiseksi ruuanparanteeksi kilo hunajaa. Lähtee myös jatkossa, toimi hyvänä lisänä todella monessa syötävässä. Lämpötilaksi oli lupailtu 10-20 astetta, joten jääkaappikamaa ei otettu kuin ensimmäiselle illalle. Makkaraa otettiin pariksi päiväksi ja loput laskettiin mentävän kuivasafkoilla. Yksi nurkkiin jäänyt nödepurkki tuli mukaan myös, mutta normaaliin verrattuna aika maltilliset kamat. Niin hyvää keliä oli luvattu ja retkirakennelmia niin paljon matkalla, että päätettiin, että otetaan pelkästään tarpit mukaan. Tämä osoittautui hyväksi päätökseksi, jota ei tehdä toiste tälläisillä reissuilla. Aika riskaabeli valinta. Ja perinteisesti suunnitelmat meni uusiksi.

1. päivä

Matkalla todettiin, että vähän on kurkkukipua, joten otetaan alku hyvin rauhassa ja toivotaan, että menee ohi. Kahden viikon reissua ei kuitenkaan kurkkukivun takia haluttu lähteä perumaan. Ensimmäiselle kodalle oli 10 km matkaa, mutta saatiin kevennettyä päivää viemällä rinkat ensin muutaman sadan metrin päähän tienvarteen. Polku oli varsin mukava kulkea, välillä oli hiukan soista ja olipa siellä yksi pätkä jolle oli ajettu soraa. Vaikutti kyllä siltä, että aika pian saa ajaa lisää. Aika vauhdikkaasti päästiin Tervalammen kodalle. Ympäristö oli aika kostea ja jos telttailemaan olisi tullut, niin luultavasti jonkun matkan päähän kodasta olisi joutunut sen pystyttämään, mutta mukava paikka oli laittaa ruokaa ja nukkua. Vettäkin alkoi tihuuttaa, kun päästii perille. Tässä kodassa oli vielä maalattia ja muutenkin vanha sisus, katon pitävyyttä ei tullut testattua, mutta voi varmaan arvella, että pitävyys on samaa tasoa kuin parissa seurvassa, eli jos sataa kunnolla, niin johonkin tiputtaa vettä. Ketään ei nähty ja vieraskirjan perusteella paljoa ihmisiä ei olekaan.

2. päivä

Yksi tavoitteista reissulle oli, että pyrittäisiin touhuamaan päivänvalon tahtiin eli aloitettaisiin aamulla kohtuullisen aikaisin ja päästäisiin sitten lopettelemaankin päivä järkevään aikaan. Ensimmäisenä aamuna tätä edisti hyvin tukkoinen nenä ja yleinen räkäisyys, joka teki nukkumisesta hankalaa. Liikkeelle ei kuitenkaan lähdetty millään kiireellä, koska tavoitteeksi oli asetettu Konttilammen kota, matkaa olisi 7 km, joten kiirusta ei ollut mihinkään. Toiveissa oli, että rauhallinen tahti pitäisi taudin kurissa. Ja onhan retkeily muutenkin mukavaa kun ei liikaa rehki. Polku oli aika mukava, pieni mutta selkeä polku, josta ei tullut sellainen olo, että kävelee maantiellä. Pitkospuut oli myös yleisesti hyvässä kuosissa, joten kulku oli helppoa ja mukavaa. Testattiin ohrarieskaa ja todettiin sen olevan ihan ok, mutta ei erityisen tajunnanräjäyttävää. Hunaja sen sijaan osti paikkansa kyllä välittömästi, mikä olikin ihan hyvä, koska ainoa kierrekorkillinen pullo painoi kilon. Joudutaan vaan pohtimaan, että missä formaatissa sen ottaa mukaan. Kierrekorkillisesta pullosta alkoivat kierteet pettää ja yleisestikin se oli aika hankala pitää sellaisena, että hunaja ei sotke pullon ulkopintaa ja sitä kautta lopuksi ihan kaikkea.

Nyt pullo oli muovipussissa ja se pestiin aina välillä. Onneksi hunaja oli helppo pestä pullosta pois. Kodalle tultiin hyvin ajoissa ja se olikin todella kauniin erämaalammen rannalla. Ulkoisesti kaikki paikalliset rakenteet olivat hyvinkin aikaa nähneitä ja polttopuut olivan melkoisen heikossa hapessa, mutta niitä oli riittävästi ja rappioromanttinen tunnelma oli aika mukava. Kodan sisäpuoli oli uusittu ja siellä oli penkit ja lattia vesivanerista. Aika mukava sinänsä, mutta muutama lätäkkö varoittivat selvästi, että uusimaton katto ei kyllä vettä pidä. Onneksi sää oli kaunis, notskilla kelpasi nauttia maisemista ja lammessakin pulahdettiin pikaisesti. Ehdottomasti mahtava paikka. Ainakin kun ei sada. Telttaa ei tännekään helposti saa pystyyn, mutta pienen matkan päässä oli sen verran tasaista, että kovin pitkälle ei varmaan tartte telttaakaan viedä. Ehdottomasti mahtava paikka.

3. ja 4. päivä

Katsottiin ennusteista, että vähän ennen puoltapäivää alkaa sataa, joten päivän tavoite, kolmen kilometrin matka Palotunturin kodalle, oli tarkoitus tehdä ennen sitä. Sen verran laiskasti tuli aamuhommat tehtyä, että ihan ei onnistunut, vaan kastuttiin kyllä matkalla. Palotunturin huipulla ohitettiin pari miestä laittamassa kylttejä pystyyn näköalapaikan risteyksessä. Ja täytyy kyllä sanoa, että kyltit ovat alueella ehdottomasti kunnossa. Satoi sen verran, ettei menty näköaloja katsomaan, vaan suoraan eteenpäin. Kartassa ei kodan luona erottunut vettä, joten suunnitelma oli, että jos se on vedetön paikka tai muuten huono, niin lounastetaan siinä ja jatketaan reilu 10 km Aikkipetsin päivätuvalle. Vettä kyllä oli ja paikka oli muutenkin kivan oloinen, lampi oli sen verran pieni, ettei kauhean hyvin erottunut päälle sattuneesta pohjois-eteläviivasta.

Lounastettaessa sade yltyi melkoiseksi ja todettiin, että sen verran tiputteli katosta vettä, ettei haluta siihen yöksi jäädä. Tähänkin kotaan oli sisukset laitettu, mutta kattoa ei, joten arveltiin, että ei mahda sisuksetkaan ihan loputtomasti kestää. Odoteltiin sateen laantumista kolmisen tuntia ja jatkettiin matkaa. Alamäessä tulivat vastaan ensimmäiset muut kulkijat, vanhempi pariskunta. Juteltiin hetki ja saatiin vinkki, että jos mennään myöhemmin Karhutunturin kodalle, niin sekään ei pidä sadetta. Matka jatkui hauskaa suon keskellä menevää pikkuharjua pitkin ja hetken päästä nähtiin myös ehkä oman vaellusuran omituisin nuotiopaikka. Topsakka-aavan nuotiopaikalla oli puuta riittämiin, kaikki muu oli hyvinkin heikossa hapessa eikä oikein edes onnistuttu päättelemään, että mikä se oikea kohta sille notskille olisi ollut. Ei oltu siihen jäämässäkään, joten ei sillä väliä ollut, mutta hetki kyllä käytettiin paikan ymmärtämiseen. Vanhat pitkospuunjämätkin löytyi viemässä jonnekin, mutta oli mahdotonta päätellä, että mihin.

Polku oli niin hyvää kulkea, että melkein huomaamatta meni matka Aihkipetsin tuvalle. Perillä odotti taas aivan jäätävän hienon lammen rannalla kunnostettu tupa ja muutenkin hieno paikka. Siellä oli hyvä laittaa lepoasentoon, koska vaikka kulku olikin sujunut hyvin, niin ei se tautisuudelle mitään hyvää tehnyt. Todettiin aika nopeasti, että seuraava päivä olisi maksimaalista lepoa siinä toiveessa, että vielä voisi päästä kuntoon ja saada reissun maaliin asti. Kokeiltiin myös perunarieskaa, eli ohrajauhon kaveriksi mummonmuusijauhoa siihen rieskaan. Kehotettiin hyvä tiskitön tapa tehdä rieskaa: Matti laittoi paistinpannulle yhden kasan muusijuhoa ja sen päälle fiilispohjalta ohrajauhoa ja sopivasti suolaa. Sitten vettä sen verran, että kun sekoitteli, niin siitä tuli selainen löysä köntsä, jonka voi nostaa paistinlastan päälle siksi aikaa, kun minä sulatan pannulle voin nuotiossa. Sitten köntsä taas pannuun ja lastalla litteäksi, jonka jälkeen minä paistoin sen. Perunarieska oli ihan mahtavan hyvää, varmasti tulee olemaan ruokavaliossa jatkossakin. Muuten todettiin, että ei olla kyllä varustauduttu lööbailuun, edes korttipakkaa ei ollut mukana. Olo parani kyllä merkittävästi. Ylipäätään oli hyvä, että kerrankin osattiin ottaa järkevästi rauhassa, eikä menty vaan päättömästi eteenpäin itseä rikkoen.

5. päivä

Aamuherätykset tulivat aika luonnostaan, joten päästiin aika tehokkaasti liikeelle. Se oli ihan tarpeellistakin, koska suoritettiin laskelmat ja alun rauhallinen tahti tarkoitti sitä, että loppumatka pitäisi tehdä jo yli 20 km päiviä, jos meinattaisiin Tulppioon ehtiä. Päätettiin, että kokeillaan, että miten onnistuu 25 km päivä. Tavoitteeksi asetettiin siis Koutalammen laavu ja lounaskin päätettiin kolmiloukkoisen laavu 2:lle 10 km päähän. Ei nyt mitään mullistavia matkoja, mutta verrattuna aikaisempaan tahtiin, kasvoi vauhti aika paljon. Päivä oli aika kaksijakoinen, aamupäivä Hautajärventien länsipuolella oli uskomattoman hienoja paikkoja, erämaista meininkiä, pieni, mutta hyvä polku ja vähän, vaikka toki jo enemmän ihmisiä. Lounaan jälkeen ylitettiin tie ja kaikki muuttui. Ihmisiä oli, kaikki fasiliteetit olivat uunituoreita, pitkospuuta oli ihan jatkuvasti ja ylipäätään tuli sellainen olo, että oltiin tultu ihmisten ilmoille. Uudenmalliset kodat ja tuvat vaativat tottumista, mutta ajoivat asiansa. Tunturilammen laavulla saatiin huvia jonkun kirjoittamasta avautumisesta siitä, etteivät nämä huussit invavessoineen ja jatkuvat pitkospuut mitään erämaata ole.

Nauratti silloin enemmän, kun oltiin juuri tultu erittäin erämaafiiliksiseltä alueelta, mutta todettiin myöhemmin, ettei se kirjoittaja ihan väärässäkään ole. Kyllä ne modernit puitteet vähän muuttaa sitä oloa, vaikka hienot ovatkin. Matkalla Kylmäheteen tuvalle tuli myös selväksi, että kunto ei vielä 25 km päivämatkoja kestä, eikä toisaalta huvituskaan enää kestää riuhtomista, joten todettiin, että Kylmäheteelle jäädään ja reissu saa jäädä viikon mittaiseksi, kun tarjolla oli perjantaina kyyti kotiin. Kylmäheteellä oli myös yötä hauska pariskunta parin koiran kanssa kokeilemassa, että kuinka yö metsässä koirien kanssa sujuu. Syötiin ja jutusteltiin ja yövyttiin tuvassa, jota pitää ainakin kehua siitä, että tarjoaa kunnon maisemat. Oli se muutenkin hyvä. Aamulla nuotiolla oli aika väsynyt rouva, koirille ei ollut ollut makuualustaa, joten olivat tunkeneet hänen alustalleen ja nukkumisesta ei ollut tullut mitään. Ihan hyvä paikka testiin, ainakaan ei ollut pitkä matka takaisin hotelliin lepäämään.

6. päivä

Poistumista varten piti päästä perjantai-illaksi tien varteen ja jatkoa helpottaisi merkittävästi, jos olisi sellaisen tien varressa, johon kulkee julkinen väline. Nämä yhteenlaskettuna totesimme, että lopullinen tavoite on Hanhikangas ja jos sinne päästään hyvissä ajoin, niin sitten saatetaan tehdä joku rinkaton pyrähdys eteenpäin ja haukata muutama kilometri kyytiä odotellessa. Se tarkoitti, että tämän päivän kohde oli aika selkeä: Koutolammen laavu. Jonkunlaisena vaihtoehtona oli myös Aatsingin grillikatos, mutta kun ei ollut mitään tietoa siitä, minkälainen se oli, niin ei se kovin realistinen ollut. Pahanojankurulla oli työporukka viimeistelemässä uusia fasiliteetteja tai lähinnä polttamassa vanhoja naulaisia puita isolla roviolla. Naulattomat palat jäävät nuotiopuiksi. Uusi autiotupa oli pystyssä, mutta ovessa oli vielä lukko, joten sisuksia ei voinut arvioida kuin ikkunasta kurkkimalla. Eiköhän sielläkin nuku ja kuivata kamat. Pahanojankurun jälkeen polku oli jonkun matkaa huonossa kunnossa rakentajien mönkijänurien takia, mutta Aatsinginhaudan pohjalla palattiin tuttuihin kapeaan polkuun ja vuosia nähneisiin rakenteisiin.

Pitkälammen kodalle oli kyllä tuotu uusimistarpeet paikalle, mutta hommia ei oltu aloitettu. Vauhdilla pitää laittaa pystyyn, jos meinaa ennen talvea. Muuten tämäkin paikka oli tyrmäävän kaunis. Kauniita erämaalampia tavoitteleville ei voi kuin sanoa, että Sallaan vaan. Samoin toki ylipäätään vaeltajille, hienoa seutua ja paljon rauhaa. Aatsingin hauta oli hauska kävellä, kun metsätyyppi muuttui koko ajan riippuen siitä, oltiinko kostealla pohjalla vai paljon kuivemmilla rinteillä. Laavun lähellä oli metsää hakattu ja käytiin katsomassa, kun tukkirekka tuli kääntymään paikalla. Kodalle tuli myös hetkeksi mönkijällä vanhempi herrasmies, joka jutteli vähän aikaa ja jatkoi kierrosta. Reissun ainoa yö laavussa, kaikissa muissa oli joko kota tai tupa. Yksi hyttynenkin kävi yöllä häiritsemässä, mutta kyllä ne kokolailla olivat häipyneet jo, vaikka kylmää ei ollutkaan.

7. päivä

Aamulla huomasi, että nukkuminen ulkona ei ollut tehnyt ololle hyvää, siedettävä se oli silti. Vaihtoehtoina oli hiukan isompi tai hiukan pienempi hiekkatie,joista valittiin se isompi, koska se oli hiukan suorempi. Olikin mukavasti käveltävää hiekkatietä. Lounaaksi paisteltiin lätyt ja jatkettiin varsin mielenkiintoista tietä pitkin kohti Hanhikangasta. Mielenkiistoisen tiestä teki se, että siinä oli aina välillä varsin meheviä kuoppia, mutta renkaanjäljet ja vastaantulevat autotkin tuntuivat viittaavan siihen, että siellä ajetaan aika pienilläkin autoilla. Ei onnistuttu päättelemään että miten. Varmaan ainakin varovasti. Saavuttiin Hanhikankaalle hyvissä ajoin, joten käytiin vilkaisemassa kotaa, joka joidenkin karttojen mukaan oli olemassa ja toisten ei. Eipä ollut olemassa. Kyytiä odotellessa havaittiin, että kaksi hemmoa rinkkojen kanssa hengailemassa rajavartioaseman lähellä on ilmeisen epäilyttävää, ensin pysähtyi poliisi kyselemään, että keitä ollaan ja hetken päästä vielä rajavartijatkin. Tulkittiin, että ihan loputtoman vuolaana kymenä ei UKK-reittiä Sallasta eteenpäin kuljeta. Päästiin kuitenkin onnellisesti kotiin.

Hautajärvi

Oltiin taas. Syksylle on kovasti suunniteltu, että pitäisi ottaa kaksi viikkoa ja kipaista Salla-Kemihaara-väli. Tämä edellyttää tietenkin sitä, että ensin hankkii itsensä Sallaan. Pikaiset laskutoimitukset sanoivat, että Hautajärvelle olisi pakko päästä ja jos pääsee Sallaan, niin sitten on jo asiat hyvin. Ensimmäinen reissu sukset jalassa ja ahkiota vetäen, joten aika monta suunnitelmaa ja varasuunnitelmaa oli, että jos asiat eivät mene ihan just niin kuin on laskettu. Ihan hyvä olikin, koska oli laskettu aika persiilleen. Eikä ollut ihan ainoa asia, mikä katsottiin vähän pieleen. Molemmat olivat värkänneet Expedition Sledeistä itselleen ahkiot ja kirppikseltä haettiin metsäsukset. Ahkiot hoitivat hommansa hyvin, suksien kanssa ei mennyt ihan niin hyvin. Kävi nimittäin niin, että hain kahdet samannäköiset sukset ja tarkastin sitten vain toisista, että minkäsorttiset pohjat löytyy. Pohjissa oli ihan asiallinen suomustus, joten homma näytti hyvältä. Oltiin jo muutama kilometri hiihdetty, kun ihmeteltiin, että kuinka toiset luistaa niin paljon paremmin ja toiset taas pitää. No, eipä niitä suomuja ollut kuin siinä toisessa. Hienosti meni.

1. päivä

Oltiin suhailtu itsemme Lahtelan kodalle yöpymään, että päästäisiin kohtuullisen sutjakaasti liikkeelle. Soveliasta lähtöpaikkaa katsoessa hoksattiin, että Talvijärven rannassa Rukan juurella on parkkis ja ladut lähtevät siitä ja edellisellä keikalla oltiin kävelty ihan vierestä, joten käveltiin se muutaman kymmenen metrin matka, purettiin auto, lastattiin ahkiot ja lähdettiin suhailemaan hiihtolatua kohti pohjoista. Keli ei olisi oikein parempi voinut olla. Aurinkoa ja yöllä pakkasta, joten hankikanto oli kohdillaan ja muutenkin ongelmana lähinnä liiallinen aurinko. Hiihtäjiä oli aika paljon ja ahkiot herättivät paljon mielenkiintoa. Suhtaituivat myös erittäin hyvin vaikka ei oltukaan ihan näppärimpiä siinä uralla. Vähän testailin hiihdellä ihan hangelllakin, eikä siinäkään mitään ongelmaa ollut, kun kanto oli niin hyvä. Vähän ihmeteltiin Matin parempaa luistoa ja jännää ääntä, joka tuli mun suksista ja sitä, kuinka paljon paremmin minä pääsin mäessä. Ihmettely loppui Viipusjärven kodan luona, kun syötiin makkaraa ja juotiin kahvia. Sukset olivat telineessä pohjat ylöspäin ja siinä osui silmään, että eihän nuo pohjat olekaan samanlaiset, vaan vain toisessa on suomut. Mysteeri ratkaistu. Eipä siinä kuitenkaan oikein muuta voinut kuin jatkaa matkaa. Pidottomat sukset yhdistettynä erittäin käveltävään pohjaan johtivat kuitenkin aika pian siihen, että sukset laitettiin ahkion päälle ja matka jatkui kävellen. Kyllähän se matka taittui huomattavasti helpommin ja nopeammin niin niissä oloissa. Senttiäkään ei tosin voinut uralta astua ohi, koska muuten oli saman tien nivusia myöten hangessa. Tavoitteeksi otettiin Käylän kota, vaikka elättelin aika pitkäänkin suuruudenhulluja haaveita yöpymisestä Ristikallion tuvassa. Kota oli vähän ottanut osumaa, mutta oli ihan nukuttavassa kuosissa. Ainoa enemmän harmittanut asia oli sisäänkäynnin yläpuolella ollut lippa, jonka päälle oli kertynyt aikamoinen lumilippa, joka sulaessaan teki pisaroi oven eteen ja teki siihen lammikon. No, pieniä murheita. Paikalla oli huussikin, joten yöpymäpaikaksi oikein kelpo.

2. päivä

Päivä lähti muuten mukavasti liikkeelle, mutta Matin jalka antoi hiukan uhkaavia merkkejä, joten sovittiin, että lähdetään liikkeelle niin, että minä vedän molempia ahkioita ja jos se osoittautuu ongelmaksi, niin sitten mietitään muita ratkaisuja. Suurin osa matkasta oli hyvin tasaista, joten eipä se toinen ahkio perässä paljoa lisärasitetta tuonut. Ylämäissä oli sitten enemmänkin kiskomista, mutta kun olosuhteet olivat käytännössä parhaat mahdolliset, niin ei se kovin iso rasti ollut. Käylän jälkeen saatiin myös iso kontribuutio lähimmäiseltä. Liki kaikki ylitettävät tiet olivat sulia, mikä ei ollut ongelma, ahkioiden nostossa ei paljoa aikaa mennyt. Käylän kohdalla oli kuitenkin kaksi siltaa ja niiden välinen reilu 100 metriä tietä, joten kantamista olisi ollut tulossa koko se matka. Kuitenkin jo homman alkussa ohiajava mies avolavalla tarjosi kuljetusapua ja vei ahkiot yli, säästäen meiltä paljon roudaamista ja aikaa. Käveltiin sitten vain itse se matka, kiiteltiin isosti ja jatkettiin matkaa. Keli säilyi samana, eli sellaisena, että parempaa on vaikea keksiä.

Suunnitelmana oli kulkea siihen kohtaan, mistä karhunkierros alkaa ja katsoa, että näyttääkö maasto siltä, että lähdetään koittamaan kohti Ristikalliota. Aika mukavia metsä-ja suomaisemia oli ja kasvatti kyllä ajatusta siitä, että talvinen hiihtovaellus jossain suoympäristössä olisi aika hieno kokemus varmasti. Ainakin hyvässä kelissä. Moottorikelkkoja meni ohi hyvin harvakseltaan, mutta hiukan ennen Ollilanjärveä yksi tuli takaapäin selkeästi kohti ja juttelemaan. Saman kaveri, joka oli auttanut meidät sillan yli oli kelkkalenkillä ja ajeli katsomaan miten maillä sujuu. Jutusteltuun mukavia jonkun aikaa ja jatkettiin matkaa. Hyvä tyyppi. Arveltiin, ettei oltu ehkä niin vakuuttavia reissaajia siellä sillalla, että oli tullut olo, että vähän voi olla hyvä katsoa perään. Ja onhan se hyvä, että paikalliset koittaa katsoa perään, varmasti on monta kertaa säästytty harmeilta siellä.

Juteltiin toistenkin kelkkailijoitten kanssa, olivat lähteneet 300 km reissulle ja nyt oli loppupäässä ja ainakin toisen kuskin intokin oli aika loppupäässä. Melkoista hyppyytystä nuo kelkkareitit on. Ristikallion lähtöpaikalla todettiin, että todellakaan ei olla lähdössä siihen suuntaan, maasto oli sellaista, ettei mitään saumaa. Päätös tarkoitti samalla, että seuraava yö olisi teltassa. Jatkettiin matkaa ja katseltiin samalla sopivia telttapaikkoja. Toiveissa oli, että löydettäisiin joku kohta, jossa olisi kohtuu vähän lunta, ettei tarvitsisi lapiohommia tehä niin paljon. Rupesi jo pikkuhiljaa tulemaan pakko vastaan, kun uralle tuli risteävä reitti, jota ei ollut viimeaikoina juuri käytetty, mutta joka kantoi kuitenkin hyvin. Siihen sai näppärästi teltan ja lumeen oli aika hauska kaivella hyvä paikka keittiölle. Ylipäätään leiriytyminen on hyvässä talvikelissä aika hauskaa puuhaa.

3. päivä

Kolmas päivä oli hyvin samanlainen kuin toinenkin paitsi että nyt vedettiin omia ahkioita. Aurinkoista, tasaista, vauhdikasta ja loppujenlopuksi hyvinkin helppoa menoa ja järjettömän hienoja suomaisemia. Yksi merkittävä merkkipaalukin tuli, kun siirryttiin Sallaan ja sitä myöten tämän reissaamisen puitteissa lopullisesti Lappiin. Kuljettiin Hautajärvelle, oltiin Luontokeskuksen lähellä laavussa yötä ja aamulla Matti meni bussilla hakemaan auton ja sillä kotiin. Lopputulemana voidaan todeta, että reissu oli hieno.

Suunnitelmat eivät perinteisesti pitäneet ollenkaan kutiaan, mutta tällä kertaa varasuunnitelmia oli tehty tarpeeksi, että päästiin järkevään lopputulemaan. Kelit ja maisemat olivat upeat, eikä missään nimessä jäänyt pahaa makua suuhun. Tämän pohjalta voidaan jo suunnitella seuraava hiihtoreissu paljon järkevämmin ja saada ihan oikeakin hiihtovaellus tehtyä. Tämä oli kuitenkin kävely ahkiota vetäen.

Hetta-Pallas

Syysvaellusta taas pukkasi, tällä kertaa suuntana Hetta-Pallas. Toivolle oli jo pari vuotta sitten luvattu ruskaretki joka nyt sitten toteutettiin. Reissussa mukana myös Matti ja Essi. Kamoja tuli mietittyä enemmän kuin on viimeaikoina ollut tapana, mutta aika perusvarustuksella mentiin. Ruokana oli lähinnä makkaraa, lättyjä pinaatilla ja ilman sekä pekonia. Testiin pääsivät skafferimatista tilatut munajauho ja kermajauho. Pekoni ja muna oli varsin hyvä aamupala ja tuskin se lättytaikinan teko kermaan sitä ainakaan huononsi. Kahviin kerma ei kyllä oikein toiminut, paakkuuntuvaa lajia oli. Perusidea oli, että aamupalat ja lounaat ovat yksityisiä ja päivälliset yhteisiä. Päivällisiä hommattiin yksi nötköttipurkki, yksi italianpata ja kaksi jauhelihakastikesettiä. Näistä syötiin nötkötit ja italianpata. Nötkötti oli hyvää, italianpata ei. Täytteenä oli pastaa tai nuudelia. Rinkat olivat taas painavahkoja, mutta laskettiin, että päivämatkat on sen verran lyhyitä, että ei haitanne. Sen verran oli mäkeä, että haittasi se silti vähän. Hetta-Pallashan on sikäli helppo, että liikaa ei tarvitse päätöksiä tehdä, kun valittavana on yksi polku ja meidän tahdilla Pyhäkero, Sioskuru ja Hannukuru olivat kiveenhakattuja kohtaita. Hannukuru lähinnä saunan vuoksi mutta kuitenkin. Junalla Rovaniemelle, bussilla Hettaan, paatilla yli ja liikeelle.

1. päivä

Ensimmäisen päivän suuunnitelma oli aika selkeä. Hetassa oltiin varttia yli neljä, joten suunnitelma oli huomattavan selkeä, Pyhäkeron tuvan luokse syömään ja nukkumaan. Matka oli pientä ylämäkeä, koska pikkuhiljaa noustiin kohti puurajaa, mutta tupa oli vielä puurajan alapuolella, joten metsää kuljettiin. Ihan hienoa maastoa, ainoa haitta oli se, ettei tänne ole tultu katsomaan metsämisemia vaan avointa tunturimaisemaa. Ruskaa oli hitusen nähtävissä, mutta kaikki antoi ymmärtää, että parhaan ruskan näkemiseen oltiin hiukan ajoissa. Paljon spekuloitiin siitäkin, että onko reitillä paljon mainostettu kahvila oikeasti auki. Tuvan luona odottikin sitten päivän kovin yllätys, ketään ei nimittäin ollut missään. Oltiin hyvin varmoja, että paikalla olisi enemmänkin porukkaa. Syötiin ja vallattiin tupa ja iltahämärissä alkoi sitten muitakin tulla paikalle. Ihan ei selväksi tullut, että mistä tuli kulkuväline niin, että tuohon aikaan oltiin paikalla, mutta sen verran tuli kulkijoita, että selvästi joku värkki oli tullut. Mutta siinähän se ilta sujuvasti meni ja uni maittoi mukavasti.

2. päivä

Aamulla keli oli pilvinen ja sateinen ja Pyhäkeron huippukin oli pilvessä, joten kun matkaa seuraavalle tuvalle oli reilu 6 km, niin todettiin nopea lähtö täysin turhaksi ja lähdettiin vasta lounaan jälkeen. Todettiin myös, että kahvila oli kyllä auki, mutta jostain syystä siellä jäi käymättä. Päivän suunnitelma oli selkeäänkin selkeämpi, Pyhäkero ylös ja toiselta puolelta alas. Olihan sitä siinä kiipeämistä, onneksi päästiin aika pian puurajan yläpuolelle, joten maisemat korvasivat kyllä kiipeilyn haitat. Vähän ennen huippua vastaaantuleva Pyhäjärvi oli hieno paikka, raunioita ihmeteltiin, myöhemmin saatiin selville, että hiihtomajan jämät oli ne. Hienoon paikkaan olivat kyllä aikanaan pykänneet. Muutama sata metriä reippaaseen ylämäkeen ja oltiin ensimmäisellä huipulla. Aina se on hienoa, kun pääsee tunturin huiputtamaan ja maisemia katsomaan. Siitä olikin sitten enää kolmen kilometrin laskettelu Sioskurulle. Alamäki on hankalampaa kävellä, mutta ainakin maisemat ovat koko ajan edessä. Sioskurulla oli paljon porukkaa, joten telttapaikkaa piti etsiskellä enemmänkin. Löydettiin lopulta hyvä paikka, mihin saatiin teltat vierekkäin ja muuten omaaan rauhaan omalla nuotiopikalla. Nuotiopaikkoja oli kyllä rakenneltu sen verran, että ei ollut kovin vaikea homma.

3. päivä

Suunnitelma oli selkeä, Hannukurun saunaan. Saunajuomatkin oli otettu mukaan. Lähtö oli aika tiukka nousu, mutta muuten oli varmaan reissun tasaisin päivä. Ei se kovin tasainen ollut siltikään, mutta suurin osa nuosuista ja laskuista olivat loivahkoja, joten kulkeminen oli aika helppoa. Kelikin oli ihan hyvä, joten kulkemisen kannalta varmaan mukavin päivä. Erityistä hupia sai siitä, että loivempien maastonmuotojen takia pystyi näkemään hyvinkin kaukaa, että mihin ollaan menossa. Hannukuru on vähän hauskasti tasainen paikka ja siellä rakennelmat ja systeemit ovat sen verran hujanhajan, että piti käyttää hetki paikan yleiseen ymmärtämiseen. Telttapaikkoja ei samasta syystä ole vaikea löytää, hyvää lääniä piisaa. Käytiin vilkaisemassa autiotupakin, mutta telttaan päädyttiin. Saunominen ja uiminen teki hyvää.

4. päivä

Ylös, alas, reitin huonoin taukopaikka Suaskurulla, ylös ja alas. Nousut ja laskut olivat brutaaleja, mutta toisaalta palkinnoksi pääsi komeisiin maisemiin Suastunturin ja Lumikeron päälle, eikä Vuontiskerokaan huono ollut. Sää oli kohtuullisen uskomatonta sateen ja auringonpaisteen vaihtelua, onneksi sateet eivät niin kovia olleet, että kunnolla olisi kastunut. Suaskuru oli edelleen yhtä ankea paikka kuin edelliselläkin kerralla, mutta tällä kertaa pelastettiin tilanne syömällä kodassa pinaattilättyjä. Montellimaja oli lukossa, joten oltiin tyytyväisiä, että edellisellä keikalla tuli siellä yövyttyä. Tällä kertaa nukuttiin paikalle värkätyssä kodassa. Nammalakuruakin hetki harkittiin, mutta se oli hyvin lyhyt hetki. Reilu kymppi tuli tällekin päivälle matkaa ja nyt alkoi jo selkeästi huomata, että pari mäkeä oli jo kiivetty.

5. päivä

Viimeinen päivä ja ihan hyvässä kelissä päästiin taas etenemään. Kiipeämistä oli aika reilusti ja jopa Toivo myönsi, että alkaa pikkuhiljaa olemaan raskasta. Porot olivat porukalla paikalla ja todettiin, että enemmän nähtiin reissun aikana poroja kuin ihmisiä. Tieto odottavasta hotellihuoneesta ja saunasta antoi hyvin virtaa ja viimeiset reissusuklaat käytettiin Taivaskeronsatulaan nousemiseen. Pienen pohdinnan jälkeen koko porukka päätti lähteä Taivaskeron huipulle ihmettelemään maisemia ja olympiatulen sytytyspaikkaa. Lasku hotellille tuntui aika pitkältä, kun se näkyy jo kaukaa, mutta matkaa on kuitenkin joku kilometri. Sauna oli hyvä hotellissakin ja ruokakin teki hyvää.