Hanhikangas, Salla

Käytiin taas matkaa eteenpäin ja nyt oli tähtäimessä jo oikeasti pitkä vaellus, kaksi viikkoa ja 220 kilometriä Hautajärveltä Tulppioon. Laskeskeltiin, ettei tuota saa ihan kivasti jaettua puoliksi ja toisaalta kumpikin on haavellut pidemmästä reissusta, joten suunniteltiin sitten sellainen. Pitkästä kestosta johtuen ruuat ja tavarat tuli suunniteltua paljon normaalia paremmin, joten rinkka ei itseasiassa tuntunut kovinkaan painavalta. Samalla otettiin testiin vähän "retkimäisempiä" syötäviä, joten mukaan tuli ohrajauhoja ja mummonmuusia, joista voi tehdä rieskaa. Mukaan tarttui myös yleiseksi ruuanparanteeksi kilo hunajaa. Lähtee myös jatkossa, toimi hyvänä lisänä todella monessa syötävässä. Lämpötilaksi oli lupailtu 10-20 astetta, joten jääkaappikamaa ei otettu kuin ensimmäiselle illalle. Makkaraa otettiin pariksi päiväksi ja loput laskettiin mentävän kuivasafkoilla. Yksi nurkkiin jäänyt nödepurkki tuli mukaan myös, mutta normaaliin verrattuna aika maltilliset kamat. Niin hyvää keliä oli luvattu ja retkirakennelmia niin paljon matkalla, että päätettiin, että otetaan pelkästään tarpit mukaan. Tämä osoittautui hyväksi päätökseksi, jota ei tehdä toiste tälläisillä reissuilla. Aika riskaabeli valinta. Ja perinteisesti suunnitelmat meni uusiksi.

1. päivä

Matkalla todettiin, että vähän on kurkkukipua, joten otetaan alku hyvin rauhassa ja toivotaan, että menee ohi. Kahden viikon reissua ei kuitenkaan kurkkukivun takia haluttu lähteä perumaan. Ensimmäiselle kodalle oli 10 km matkaa, mutta saatiin kevennettyä päivää viemällä rinkat ensin muutaman sadan metrin päähän tienvarteen. Polku oli varsin mukava kulkea, välillä oli hiukan soista ja olipa siellä yksi pätkä jolle oli ajettu soraa. Vaikutti kyllä siltä, että aika pian saa ajaa lisää. Aika vauhdikkaasti päästiin Tervalammen kodalle. Ympäristö oli aika kostea ja jos telttailemaan olisi tullut, niin luultavasti jonkun matkan päähän kodasta olisi joutunut sen pystyttämään, mutta mukava paikka oli laittaa ruokaa ja nukkua. Vettäkin alkoi tihuuttaa, kun päästii perille. Tässä kodassa oli vielä maalattia ja muutenkin vanha sisus, katon pitävyyttä ei tullut testattua, mutta voi varmaan arvella, että pitävyys on samaa tasoa kuin parissa seurvassa, eli jos sataa kunnolla, niin johonkin tiputtaa vettä. Ketään ei nähty ja vieraskirjan perusteella paljoa ihmisiä ei olekaan.

2. päivä

Yksi tavoitteista reissulle oli, että pyrittäisiin touhuamaan päivänvalon tahtiin eli aloitettaisiin aamulla kohtuullisen aikaisin ja päästäisiin sitten lopettelemaankin päivä järkevään aikaan. Ensimmäisenä aamuna tätä edisti hyvin tukkoinen nenä ja yleinen räkäisyys, joka teki nukkumisesta hankalaa. Liikkeelle ei kuitenkaan lähdetty millään kiireellä, koska tavoitteeksi oli asetettu Konttilammen kota, matkaa olisi 7 km, joten kiirusta ei ollut mihinkään. Toiveissa oli, että rauhallinen tahti pitäisi taudin kurissa. Ja onhan retkeily muutenkin mukavaa kun ei liikaa rehki. Polku oli aika mukava, pieni mutta selkeä polku, josta ei tullut sellainen olo, että kävelee maantiellä. Pitkospuut oli myös yleisesti hyvässä kuosissa, joten kulku oli helppoa ja mukavaa. Testattiin ohrarieskaa ja todettiin sen olevan ihan ok, mutta ei erityisen tajunnanräjäyttävää. Hunaja sen sijaan osti paikkansa kyllä välittömästi, mikä olikin ihan hyvä, koska ainoa kierrekorkillinen pullo painoi kilon. Joudutaan vaan pohtimaan, että missä formaatissa sen ottaa mukaan. Kierrekorkillisesta pullosta alkoivat kierteet pettää ja yleisestikin se oli aika hankala pitää sellaisena, että hunaja ei sotke pullon ulkopintaa ja sitä kautta lopuksi ihan kaikkea.

Nyt pullo oli muovipussissa ja se pestiin aina välillä. Onneksi hunaja oli helppo pestä pullosta pois. Kodalle tultiin hyvin ajoissa ja se olikin todella kauniin erämaalammen rannalla. Ulkoisesti kaikki paikalliset rakenteet olivat hyvinkin aikaa nähneitä ja polttopuut olivan melkoisen heikossa hapessa, mutta niitä oli riittävästi ja rappioromanttinen tunnelma oli aika mukava. Kodan sisäpuoli oli uusittu ja siellä oli penkit ja lattia vesivanerista. Aika mukava sinänsä, mutta muutama lätäkkö varoittivat selvästi, että uusimaton katto ei kyllä vettä pidä. Onneksi sää oli kaunis, notskilla kelpasi nauttia maisemista ja lammessakin pulahdettiin pikaisesti. Ehdottomasti mahtava paikka. Ainakin kun ei sada. Telttaa ei tännekään helposti saa pystyyn, mutta pienen matkan päässä oli sen verran tasaista, että kovin pitkälle ei varmaan tartte telttaakaan viedä. Ehdottomasti mahtava paikka.

3. ja 4. päivä

Katsottiin ennusteista, että vähän ennen puoltapäivää alkaa sataa, joten päivän tavoite, kolmen kilometrin matka Palotunturin kodalle, oli tarkoitus tehdä ennen sitä. Sen verran laiskasti tuli aamuhommat tehtyä, että ihan ei onnistunut, vaan kastuttiin kyllä matkalla. Palotunturin huipulla ohitettiin pari miestä laittamassa kylttejä pystyyn näköalapaikan risteyksessä. Ja täytyy kyllä sanoa, että kyltit ovat alueella ehdottomasti kunnossa. Satoi sen verran, ettei menty näköaloja katsomaan, vaan suoraan eteenpäin. Kartassa ei kodan luona erottunut vettä, joten suunnitelma oli, että jos se on vedetön paikka tai muuten huono, niin lounastetaan siinä ja jatketaan reilu 10 km Aikkipetsin päivätuvalle. Vettä kyllä oli ja paikka oli muutenkin kivan oloinen, lampi oli sen verran pieni, ettei kauhean hyvin erottunut päälle sattuneesta pohjois-eteläviivasta.

Lounastettaessa sade yltyi melkoiseksi ja todettiin, että sen verran tiputteli katosta vettä, ettei haluta siihen yöksi jäädä. Tähänkin kotaan oli sisukset laitettu, mutta kattoa ei, joten arveltiin, että ei mahda sisuksetkaan ihan loputtomasti kestää. Odoteltiin sateen laantumista kolmisen tuntia ja jatkettiin matkaa. Alamäessä tulivat vastaan ensimmäiset muut kulkijat, vanhempi pariskunta. Juteltiin hetki ja saatiin vinkki, että jos mennään myöhemmin Karhutunturin kodalle, niin sekään ei pidä sadetta. Matka jatkui hauskaa suon keskellä menevää pikkuharjua pitkin ja hetken päästä nähtiin myös ehkä oman vaellusuran omituisin nuotiopaikka. Topsakka-aavan nuotiopaikalla oli puuta riittämiin, kaikki muu oli hyvinkin heikossa hapessa eikä oikein edes onnistuttu päättelemään, että mikä se oikea kohta sille notskille olisi ollut. Ei oltu siihen jäämässäkään, joten ei sillä väliä ollut, mutta hetki kyllä käytettiin paikan ymmärtämiseen. Vanhat pitkospuunjämätkin löytyi viemässä jonnekin, mutta oli mahdotonta päätellä, että mihin.

Polku oli niin hyvää kulkea, että melkein huomaamatta meni matka Aihkipetsin tuvalle. Perillä odotti taas aivan jäätävän hienon lammen rannalla kunnostettu tupa ja muutenkin hieno paikka. Siellä oli hyvä laittaa lepoasentoon, koska vaikka kulku olikin sujunut hyvin, niin ei se tautisuudelle mitään hyvää tehnyt. Todettiin aika nopeasti, että seuraava päivä olisi maksimaalista lepoa siinä toiveessa, että vielä voisi päästä kuntoon ja saada reissun maaliin asti. Kokeiltiin myös perunarieskaa, eli ohrajauhon kaveriksi mummonmuusijauhoa siihen rieskaan. Kehotettiin hyvä tiskitön tapa tehdä rieskaa: Matti laittoi paistinpannulle yhden kasan muusijuhoa ja sen päälle fiilispohjalta ohrajauhoa ja sopivasti suolaa. Sitten vettä sen verran, että kun sekoitteli, niin siitä tuli selainen löysä köntsä, jonka voi nostaa paistinlastan päälle siksi aikaa, kun minä sulatan pannulle voin nuotiossa. Sitten köntsä taas pannuun ja lastalla litteäksi, jonka jälkeen minä paistoin sen. Perunarieska oli ihan mahtavan hyvää, varmasti tulee olemaan ruokavaliossa jatkossakin. Muuten todettiin, että ei olla kyllä varustauduttu lööbailuun, edes korttipakkaa ei ollut mukana. Olo parani kyllä merkittävästi. Ylipäätään oli hyvä, että kerrankin osattiin ottaa järkevästi rauhassa, eikä menty vaan päättömästi eteenpäin itseä rikkoen.

5. päivä

Aamuherätykset tulivat aika luonnostaan, joten päästiin aika tehokkaasti liikeelle. Se oli ihan tarpeellistakin, koska suoritettiin laskelmat ja alun rauhallinen tahti tarkoitti sitä, että loppumatka pitäisi tehdä jo yli 20 km päiviä, jos meinattaisiin Tulppioon ehtiä. Päätettiin, että kokeillaan, että miten onnistuu 25 km päivä. Tavoitteeksi asetettiin siis Koutalammen laavu ja lounaskin päätettiin kolmiloukkoisen laavu 2:lle 10 km päähän. Ei nyt mitään mullistavia matkoja, mutta verrattuna aikaisempaan tahtiin, kasvoi vauhti aika paljon. Päivä oli aika kaksijakoinen, aamupäivä Hautajärventien länsipuolella oli uskomattoman hienoja paikkoja, erämaista meininkiä, pieni, mutta hyvä polku ja vähän, vaikka toki jo enemmän ihmisiä. Lounaan jälkeen ylitettiin tie ja kaikki muuttui. Ihmisiä oli, kaikki fasiliteetit olivat uunituoreita, pitkospuuta oli ihan jatkuvasti ja ylipäätään tuli sellainen olo, että oltiin tultu ihmisten ilmoille. Uudenmalliset kodat ja tuvat vaativat tottumista, mutta ajoivat asiansa. Tunturilammen laavulla saatiin huvia jonkun kirjoittamasta avautumisesta siitä, etteivät nämä huussit invavessoineen ja jatkuvat pitkospuut mitään erämaata ole.

Nauratti silloin enemmän, kun oltiin juuri tultu erittäin erämaafiiliksiseltä alueelta, mutta todettiin myöhemmin, ettei se kirjoittaja ihan väärässäkään ole. Kyllä ne modernit puitteet vähän muuttaa sitä oloa, vaikka hienot ovatkin. Matkalla Kylmäheteen tuvalle tuli myös selväksi, että kunto ei vielä 25 km päivämatkoja kestä, eikä toisaalta huvituskaan enää kestää riuhtomista, joten todettiin, että Kylmäheteelle jäädään ja reissu saa jäädä viikon mittaiseksi, kun tarjolla oli perjantaina kyyti kotiin. Kylmäheteellä oli myös yötä hauska pariskunta parin koiran kanssa kokeilemassa, että kuinka yö metsässä koirien kanssa sujuu. Syötiin ja jutusteltiin ja yövyttiin tuvassa, jota pitää ainakin kehua siitä, että tarjoaa kunnon maisemat. Oli se muutenkin hyvä. Aamulla nuotiolla oli aika väsynyt rouva, koirille ei ollut ollut makuualustaa, joten olivat tunkeneet hänen alustalleen ja nukkumisesta ei ollut tullut mitään. Ihan hyvä paikka testiin, ainakaan ei ollut pitkä matka takaisin hotelliin lepäämään.

6. päivä

Poistumista varten piti päästä perjantai-illaksi tien varteen ja jatkoa helpottaisi merkittävästi, jos olisi sellaisen tien varressa, johon kulkee julkinen väline. Nämä yhteenlaskettuna totesimme, että lopullinen tavoite on Hanhikangas ja jos sinne päästään hyvissä ajoin, niin sitten saatetaan tehdä joku rinkaton pyrähdys eteenpäin ja haukata muutama kilometri kyytiä odotellessa. Se tarkoitti, että tämän päivän kohde oli aika selkeä: Koutolammen laavu. Jonkunlaisena vaihtoehtona oli myös Aatsingin grillikatos, mutta kun ei ollut mitään tietoa siitä, minkälainen se oli, niin ei se kovin realistinen ollut. Pahanojankurulla oli työporukka viimeistelemässä uusia fasiliteetteja tai lähinnä polttamassa vanhoja naulaisia puita isolla roviolla. Naulattomat palat jäävät nuotiopuiksi. Uusi autiotupa oli pystyssä, mutta ovessa oli vielä lukko, joten sisuksia ei voinut arvioida kuin ikkunasta kurkkimalla. Eiköhän sielläkin nuku ja kuivata kamat. Pahanojankurun jälkeen polku oli jonkun matkaa huonossa kunnossa rakentajien mönkijänurien takia, mutta Aatsinginhaudan pohjalla palattiin tuttuihin kapeaan polkuun ja vuosia nähneisiin rakenteisiin.

Pitkälammen kodalle oli kyllä tuotu uusimistarpeet paikalle, mutta hommia ei oltu aloitettu. Vauhdilla pitää laittaa pystyyn, jos meinaa ennen talvea. Muuten tämäkin paikka oli tyrmäävän kaunis. Kauniita erämaalampia tavoitteleville ei voi kuin sanoa, että Sallaan vaan. Samoin toki ylipäätään vaeltajille, hienoa seutua ja paljon rauhaa. Aatsingin hauta oli hauska kävellä, kun metsätyyppi muuttui koko ajan riippuen siitä, oltiinko kostealla pohjalla vai paljon kuivemmilla rinteillä. Laavun lähellä oli metsää hakattu ja käytiin katsomassa, kun tukkirekka tuli kääntymään paikalla. Kodalle tuli myös hetkeksi mönkijällä vanhempi herrasmies, joka jutteli vähän aikaa ja jatkoi kierrosta. Reissun ainoa yö laavussa, kaikissa muissa oli joko kota tai tupa. Yksi hyttynenkin kävi yöllä häiritsemässä, mutta kyllä ne kokolailla olivat häipyneet jo, vaikka kylmää ei ollutkaan.

7. päivä

Aamulla huomasi, että nukkuminen ulkona ei ollut tehnyt ololle hyvää, siedettävä se oli silti. Vaihtoehtoina oli hiukan isompi tai hiukan pienempi hiekkatie,joista valittiin se isompi, koska se oli hiukan suorempi. Olikin mukavasti käveltävää hiekkatietä. Lounaaksi paisteltiin lätyt ja jatkettiin varsin mielenkiintoista tietä pitkin kohti Hanhikangasta. Mielenkiistoisen tiestä teki se, että siinä oli aina välillä varsin meheviä kuoppia, mutta renkaanjäljet ja vastaantulevat autotkin tuntuivat viittaavan siihen, että siellä ajetaan aika pienilläkin autoilla. Ei onnistuttu päättelemään että miten. Varmaan ainakin varovasti. Saavuttiin Hanhikankaalle hyvissä ajoin, joten käytiin vilkaisemassa kotaa, joka joidenkin karttojen mukaan oli olemassa ja toisten ei. Eipä ollut olemassa. Kyytiä odotellessa havaittiin, että kaksi hemmoa rinkkojen kanssa hengailemassa rajavartioaseman lähellä on ilmeisen epäilyttävää, ensin pysähtyi poliisi kyselemään, että keitä ollaan ja hetken päästä vielä rajavartijatkin. Tulkittiin, että ihan loputtoman vuolaana kymenä ei UKK-reittiä Sallasta eteenpäin kuljeta. Päästiin kuitenkin onnellisesti kotiin.

Hautajärvi

Oltiin taas. Syksylle on kovasti suunniteltu, että pitäisi ottaa kaksi viikkoa ja kipaista Salla-Kemihaara-väli. Tämä edellyttää tietenkin sitä, että ensin hankkii itsensä Sallaan. Pikaiset laskutoimitukset sanoivat, että Hautajärvelle olisi pakko päästä ja jos pääsee Sallaan, niin sitten on jo asiat hyvin. Ensimmäinen reissu sukset jalassa ja ahkiota vetäen, joten aika monta suunnitelmaa ja varasuunnitelmaa oli, että jos asiat eivät mene ihan just niin kuin on laskettu. Ihan hyvä olikin, koska oli laskettu aika persiilleen. Eikä ollut ihan ainoa asia, mikä katsottiin vähän pieleen. Molemmat olivat värkänneet Expedition Sledeistä itselleen ahkiot ja kirppikseltä haettiin metsäsukset. Ahkiot hoitivat hommansa hyvin, suksien kanssa ei mennyt ihan niin hyvin. Kävi nimittäin niin, että hain kahdet samannäköiset sukset ja tarkastin sitten vain toisista, että minkäsorttiset pohjat löytyy. Pohjissa oli ihan asiallinen suomustus, joten homma näytti hyvältä. Oltiin jo muutama kilometri hiihdetty, kun ihmeteltiin, että kuinka toiset luistaa niin paljon paremmin ja toiset taas pitää. No, eipä niitä suomuja ollut kuin siinä toisessa. Hienosti meni.

1. päivä

Oltiin suhailtu itsemme Lahtelan kodalle yöpymään, että päästäisiin kohtuullisen sutjakaasti liikkeelle. Soveliasta lähtöpaikkaa katsoessa hoksattiin, että Talvijärven rannassa Rukan juurella on parkkis ja ladut lähtevät siitä ja edellisellä keikalla oltiin kävelty ihan vierestä, joten käveltiin se muutaman kymmenen metrin matka, purettiin auto, lastattiin ahkiot ja lähdettiin suhailemaan hiihtolatua kohti pohjoista. Keli ei olisi oikein parempi voinut olla. Aurinkoa ja yöllä pakkasta, joten hankikanto oli kohdillaan ja muutenkin ongelmana lähinnä liiallinen aurinko. Hiihtäjiä oli aika paljon ja ahkiot herättivät paljon mielenkiintoa. Suhtaituivat myös erittäin hyvin vaikka ei oltukaan ihan näppärimpiä siinä uralla. Vähän testailin hiihdellä ihan hangelllakin, eikä siinäkään mitään ongelmaa ollut, kun kanto oli niin hyvä. Vähän ihmeteltiin Matin parempaa luistoa ja jännää ääntä, joka tuli mun suksista ja sitä, kuinka paljon paremmin minä pääsin mäessä. Ihmettely loppui Viipusjärven kodan luona, kun syötiin makkaraa ja juotiin kahvia. Sukset olivat telineessä pohjat ylöspäin ja siinä osui silmään, että eihän nuo pohjat olekaan samanlaiset, vaan vain toisessa on suomut. Mysteeri ratkaistu. Eipä siinä kuitenkaan oikein muuta voinut kuin jatkaa matkaa. Pidottomat sukset yhdistettynä erittäin käveltävään pohjaan johtivat kuitenkin aika pian siihen, että sukset laitettiin ahkion päälle ja matka jatkui kävellen. Kyllähän se matka taittui huomattavasti helpommin ja nopeammin niin niissä oloissa. Senttiäkään ei tosin voinut uralta astua ohi, koska muuten oli saman tien nivusia myöten hangessa. Tavoitteeksi otettiin Käylän kota, vaikka elättelin aika pitkäänkin suuruudenhulluja haaveita yöpymisestä Ristikallion tuvassa. Kota oli vähän ottanut osumaa, mutta oli ihan nukuttavassa kuosissa. Ainoa enemmän harmittanut asia oli sisäänkäynnin yläpuolella ollut lippa, jonka päälle oli kertynyt aikamoinen lumilippa, joka sulaessaan teki pisaroi oven eteen ja teki siihen lammikon. No, pieniä murheita. Paikalla oli huussikin, joten yöpymäpaikaksi oikein kelpo.

2. päivä

Päivä lähti muuten mukavasti liikkeelle, mutta Matin jalka antoi hiukan uhkaavia merkkejä, joten sovittiin, että lähdetään liikkeelle niin, että minä vedän molempia ahkioita ja jos se osoittautuu ongelmaksi, niin sitten mietitään muita ratkaisuja. Suurin osa matkasta oli hyvin tasaista, joten eipä se toinen ahkio perässä paljoa lisärasitetta tuonut. Ylämäissä oli sitten enemmänkin kiskomista, mutta kun olosuhteet olivat käytännössä parhaat mahdolliset, niin ei se kovin iso rasti ollut. Käylän jälkeen saatiin myös iso kontribuutio lähimmäiseltä. Liki kaikki ylitettävät tiet olivat sulia, mikä ei ollut ongelma, ahkioiden nostossa ei paljoa aikaa mennyt. Käylän kohdalla oli kuitenkin kaksi siltaa ja niiden välinen reilu 100 metriä tietä, joten kantamista olisi ollut tulossa koko se matka. Kuitenkin jo homman alkussa ohiajava mies avolavalla tarjosi kuljetusapua ja vei ahkiot yli, säästäen meiltä paljon roudaamista ja aikaa. Käveltiin sitten vain itse se matka, kiiteltiin isosti ja jatkettiin matkaa. Keli säilyi samana, eli sellaisena, että parempaa on vaikea keksiä.

Suunnitelmana oli kulkea siihen kohtaan, mistä karhunkierros alkaa ja katsoa, että näyttääkö maasto siltä, että lähdetään koittamaan kohti Ristikalliota. Aika mukavia metsä-ja suomaisemia oli ja kasvatti kyllä ajatusta siitä, että talvinen hiihtovaellus jossain suoympäristössä olisi aika hieno kokemus varmasti. Ainakin hyvässä kelissä. Moottorikelkkoja meni ohi hyvin harvakseltaan, mutta hiukan ennen Ollilanjärveä yksi tuli takaapäin selkeästi kohti ja juttelemaan. Saman kaveri, joka oli auttanut meidät sillan yli oli kelkkalenkillä ja ajeli katsomaan miten maillä sujuu. Jutusteltuun mukavia jonkun aikaa ja jatkettiin matkaa. Hyvä tyyppi. Arveltiin, ettei oltu ehkä niin vakuuttavia reissaajia siellä sillalla, että oli tullut olo, että vähän voi olla hyvä katsoa perään. Ja onhan se hyvä, että paikalliset koittaa katsoa perään, varmasti on monta kertaa säästytty harmeilta siellä.

Juteltiin toistenkin kelkkailijoitten kanssa, olivat lähteneet 300 km reissulle ja nyt oli loppupäässä ja ainakin toisen kuskin intokin oli aika loppupäässä. Melkoista hyppyytystä nuo kelkkareitit on. Ristikallion lähtöpaikalla todettiin, että todellakaan ei olla lähdössä siihen suuntaan, maasto oli sellaista, ettei mitään saumaa. Päätös tarkoitti samalla, että seuraava yö olisi teltassa. Jatkettiin matkaa ja katseltiin samalla sopivia telttapaikkoja. Toiveissa oli, että löydettäisiin joku kohta, jossa olisi kohtuu vähän lunta, ettei tarvitsisi lapiohommia tehä niin paljon. Rupesi jo pikkuhiljaa tulemaan pakko vastaan, kun uralle tuli risteävä reitti, jota ei ollut viimeaikoina juuri käytetty, mutta joka kantoi kuitenkin hyvin. Siihen sai näppärästi teltan ja lumeen oli aika hauska kaivella hyvä paikka keittiölle. Ylipäätään leiriytyminen on hyvässä talvikelissä aika hauskaa puuhaa.

3. päivä

Kolmas päivä oli hyvin samanlainen kuin toinenkin paitsi että nyt vedettiin omia ahkioita. Aurinkoista, tasaista, vauhdikasta ja loppujenlopuksi hyvinkin helppoa menoa ja järjettömän hienoja suomaisemia. Yksi merkittävä merkkipaalukin tuli, kun siirryttiin Sallaan ja sitä myöten tämän reissaamisen puitteissa lopullisesti Lappiin. Kuljettiin Hautajärvelle, oltiin Luontokeskuksen lähellä laavussa yötä ja aamulla Matti meni bussilla hakemaan auton ja sillä kotiin. Lopputulemana voidaan todeta, että reissu oli hieno.

Suunnitelmat eivät perinteisesti pitäneet ollenkaan kutiaan, mutta tällä kertaa varasuunnitelmia oli tehty tarpeeksi, että päästiin järkevään lopputulemaan. Kelit ja maisemat olivat upeat, eikä missään nimessä jäänyt pahaa makua suuhun. Tämän pohjalta voidaan jo suunnitella seuraava hiihtoreissu paljon järkevämmin ja saada ihan oikeakin hiihtovaellus tehtyä. Tämä oli kuitenkin kävely ahkiota vetäen.

Hetta-Pallas

Syysvaellusta taas pukkasi, tällä kertaa suuntana Hetta-Pallas. Toivolle oli jo pari vuotta sitten luvattu ruskaretki joka nyt sitten toteutettiin. Reissussa mukana myös Matti ja Essi. Kamoja tuli mietittyä enemmän kuin on viimeaikoina ollut tapana, mutta aika perusvarustuksella mentiin. Ruokana oli lähinnä makkaraa, lättyjä pinaatilla ja ilman sekä pekonia. Testiin pääsivät skafferimatista tilatut munajauho ja kermajauho. Pekoni ja muna oli varsin hyvä aamupala ja tuskin se lättytaikinan teko kermaan sitä ainakaan huononsi. Kahviin kerma ei kyllä oikein toiminut, paakkuuntuvaa lajia oli. Perusidea oli, että aamupalat ja lounaat ovat yksityisiä ja päivälliset yhteisiä. Päivällisiä hommattiin yksi nötköttipurkki, yksi italianpata ja kaksi jauhelihakastikesettiä. Näistä syötiin nötkötit ja italianpata. Nötkötti oli hyvää, italianpata ei. Täytteenä oli pastaa tai nuudelia. Rinkat olivat taas painavahkoja, mutta laskettiin, että päivämatkat on sen verran lyhyitä, että ei haitanne. Sen verran oli mäkeä, että haittasi se silti vähän. Hetta-Pallashan on sikäli helppo, että liikaa ei tarvitse päätöksiä tehdä, kun valittavana on yksi polku ja meidän tahdilla Pyhäkero, Sioskuru ja Hannukuru olivat kiveenhakattuja kohtaita. Hannukuru lähinnä saunan vuoksi mutta kuitenkin. Junalla Rovaniemelle, bussilla Hettaan, paatilla yli ja liikeelle.

1. päivä

Ensimmäisen päivän suuunnitelma oli aika selkeä. Hetassa oltiin varttia yli neljä, joten suunnitelma oli huomattavan selkeä, Pyhäkeron tuvan luokse syömään ja nukkumaan. Matka oli pientä ylämäkeä, koska pikkuhiljaa noustiin kohti puurajaa, mutta tupa oli vielä puurajan alapuolella, joten metsää kuljettiin. Ihan hienoa maastoa, ainoa haitta oli se, ettei tänne ole tultu katsomaan metsämisemia vaan avointa tunturimaisemaa. Ruskaa oli hitusen nähtävissä, mutta kaikki antoi ymmärtää, että parhaan ruskan näkemiseen oltiin hiukan ajoissa. Paljon spekuloitiin siitäkin, että onko reitillä paljon mainostettu kahvila oikeasti auki. Tuvan luona odottikin sitten päivän kovin yllätys, ketään ei nimittäin ollut missään. Oltiin hyvin varmoja, että paikalla olisi enemmänkin porukkaa. Syötiin ja vallattiin tupa ja iltahämärissä alkoi sitten muitakin tulla paikalle. Ihan ei selväksi tullut, että mistä tuli kulkuväline niin, että tuohon aikaan oltiin paikalla, mutta sen verran tuli kulkijoita, että selvästi joku värkki oli tullut. Mutta siinähän se ilta sujuvasti meni ja uni maittoi mukavasti.

2. päivä

Aamulla keli oli pilvinen ja sateinen ja Pyhäkeron huippukin oli pilvessä, joten kun matkaa seuraavalle tuvalle oli reilu 6 km, niin todettiin nopea lähtö täysin turhaksi ja lähdettiin vasta lounaan jälkeen. Todettiin myös, että kahvila oli kyllä auki, mutta jostain syystä siellä jäi käymättä. Päivän suunnitelma oli selkeäänkin selkeämpi, Pyhäkero ylös ja toiselta puolelta alas. Olihan sitä siinä kiipeämistä, onneksi päästiin aika pian puurajan yläpuolelle, joten maisemat korvasivat kyllä kiipeilyn haitat. Vähän ennen huippua vastaaantuleva Pyhäjärvi oli hieno paikka, raunioita ihmeteltiin, myöhemmin saatiin selville, että hiihtomajan jämät oli ne. Hienoon paikkaan olivat kyllä aikanaan pykänneet. Muutama sata metriä reippaaseen ylämäkeen ja oltiin ensimmäisellä huipulla. Aina se on hienoa, kun pääsee tunturin huiputtamaan ja maisemia katsomaan. Siitä olikin sitten enää kolmen kilometrin laskettelu Sioskurulle. Alamäki on hankalampaa kävellä, mutta ainakin maisemat ovat koko ajan edessä. Sioskurulla oli paljon porukkaa, joten telttapaikkaa piti etsiskellä enemmänkin. Löydettiin lopulta hyvä paikka, mihin saatiin teltat vierekkäin ja muuten omaaan rauhaan omalla nuotiopikalla. Nuotiopaikkoja oli kyllä rakenneltu sen verran, että ei ollut kovin vaikea homma.

3. päivä

Suunnitelma oli selkeä, Hannukurun saunaan. Saunajuomatkin oli otettu mukaan. Lähtö oli aika tiukka nousu, mutta muuten oli varmaan reissun tasaisin päivä. Ei se kovin tasainen ollut siltikään, mutta suurin osa nuosuista ja laskuista olivat loivahkoja, joten kulkeminen oli aika helppoa. Kelikin oli ihan hyvä, joten kulkemisen kannalta varmaan mukavin päivä. Erityistä hupia sai siitä, että loivempien maastonmuotojen takia pystyi näkemään hyvinkin kaukaa, että mihin ollaan menossa. Hannukuru on vähän hauskasti tasainen paikka ja siellä rakennelmat ja systeemit ovat sen verran hujanhajan, että piti käyttää hetki paikan yleiseen ymmärtämiseen. Telttapaikkoja ei samasta syystä ole vaikea löytää, hyvää lääniä piisaa. Käytiin vilkaisemassa autiotupakin, mutta telttaan päädyttiin. Saunominen ja uiminen teki hyvää.

4. päivä

Ylös, alas, reitin huonoin taukopaikka Suaskurulla, ylös ja alas. Nousut ja laskut olivat brutaaleja, mutta toisaalta palkinnoksi pääsi komeisiin maisemiin Suastunturin ja Lumikeron päälle, eikä Vuontiskerokaan huono ollut. Sää oli kohtuullisen uskomatonta sateen ja auringonpaisteen vaihtelua, onneksi sateet eivät niin kovia olleet, että kunnolla olisi kastunut. Suaskuru oli edelleen yhtä ankea paikka kuin edelliselläkin kerralla, mutta tällä kertaa pelastettiin tilanne syömällä kodassa pinaattilättyjä. Montellimaja oli lukossa, joten oltiin tyytyväisiä, että edellisellä keikalla tuli siellä yövyttyä. Tällä kertaa nukuttiin paikalle värkätyssä kodassa. Nammalakuruakin hetki harkittiin, mutta se oli hyvin lyhyt hetki. Reilu kymppi tuli tällekin päivälle matkaa ja nyt alkoi jo selkeästi huomata, että pari mäkeä oli jo kiivetty.

5. päivä

Viimeinen päivä ja ihan hyvässä kelissä päästiin taas etenemään. Kiipeämistä oli aika reilusti ja jopa Toivo myönsi, että alkaa pikkuhiljaa olemaan raskasta. Porot olivat porukalla paikalla ja todettiin, että enemmän nähtiin reissun aikana poroja kuin ihmisiä. Tieto odottavasta hotellihuoneesta ja saunasta antoi hyvin virtaa ja viimeiset reissusuklaat käytettiin Taivaskeronsatulaan nousemiseen. Pienen pohdinnan jälkeen koko porukka päätti lähteä Taivaskeron huipulle ihmettelemään maisemia ja olympiatulen sytytyspaikkaa. Lasku hotellille tuntui aika pitkältä, kun se näkyy jo kaukaa, mutta matkaa on kuitenkin joku kilometri. Sauna oli hyvä hotellissakin ja ruokakin teki hyvää.

Ruka

1. päivä

Mentiin vaiheeksi eteenpäin ja nyt päästiinkin aika hyvälle hollille, kun lopetettiin Karhunkierroksen päähän. Päästiin vaihteeksi melomalla eteenpäin, vaikka loppulaskennassa melottuja kilometrejä ei paljoa käveltyjä kilometrejä enempää ollut. Suunnitelmat olivat varsin epämääräiset johtuen erityisesti siitä, että arveltiin etenemisvauhdin riippuvan niin paljon säästä, ettei kannata liikaa suunnitella. Livojärveä jonkun matkaa ja sitten roudataan kanootti Yli-Kitkalle ja siitä koilliseen niin pitkälle kuin jaksu riittää. Touhua helpotti merkittävästi se, että Essi tuli mukaan kiertelemään alueen kansallispuistoja autolla, joten kyydityksiä oli saatavilla. Lähdettiin aamupäivästä ajamaan ja tultiin hiukan ennen puoltayötä pelipaikoille. Alkaa olemaan aika pitkät matkat autosiirtymään. Lisäjännää tuli siitä, että auton pakoputki otti osumaa. Tiputettiin kanootti ja kamat Juutisenlahteen Livojärven rannalle ja siirryttiin lähtöpaikkaan. Viitisen kilometriä kävelyä, kamat kanoottiin ja vesille. Kello tässä vaiheessa ehkä kaksi. Pohjoisen taivaan alla ei pimeää tullut, joten kellonajalla ei sinällään suurta merkitystä ollut kun virtaa piisasi. Melottavaa oli kuutisen kilometriä Kelliniemen laavulle. Hienoa, rauhallista ja mukavaa meininkiä. Matkalla havaittiin jo pariin kertaa, että Livojärvellä täytyy kanootillakin hiukan muistaa tarkkailla vettä, matalikkoja on paljon. Kolmen jälkeen tultiin hiekkarantaiselle niemelle, jossa oli laavu ja pari matkailuautoa. Todella hieno paikka. Laiteltiin teltta pystyyn ja syötiin ja taidettiin päästä ennen viittä nukkumaankin.

2. päivä

Rauhassa liikkeelle hienossa säässä ja suunta kohti Säikänsalmea, jossa Essi odottaisi auton kanssa. Melominen oli edelleen rennon mukavaa ja saatiin vieläkin hupia matalikoista. Kirkkaassa vedessä niitä oli ihan hauska tarkkailla. Matkaa oli se ehkä 5 km, joten tunnin verran mentiin. Kanootti katolle, paikallisesta kioskista jätskit ja kävellen tietä pitkin kohti Yli-Kitkan rantaa. Tässä kohtaa tehtiin klassinen ja jo tyyliin kuuluva virhearvio, kun ei sen enempää mittailtu matkaa, fiilisteltiin vaan, että varmaan viitisen kilometriä. Oli loppujenlopuksi 12, siinä ehti paljaissa jaloissa Crocsit ruveta jo vähän hiertämään. Essi odotteli paikassa, joka oltiin kartalta fiilistelty potentiaaliseksi vesillemenopaikaksi ja joka ei sitä sitten oikeasti ollut. Onneksi kävi niin, että joku ohikulkija oli vinkannut Ukkosenniemestä hyvän paikan ja luvannut, että on tuttujen mökki, sieltä voi hyvin lähteä. Kilometri enemmän kävelyä, mutta lähtöpaikka olikin sitten tosi hyvä. Siitä oli myös vain kilometrin verran Karhusaareen, jonka autiotupaan oltiin menossa yöksi. Essikin tuki mukaan, niin oli hyvä, ettei matka ollut liian pitkä, koska kolme ihmistä kamoineen täytti kanootin jo aika hyvin. Karhusaari oli kiva paikka, ja nukkumaankin päästiin ihan hyvissä ajoin.

3. päivä

Kokemattomien melojien vesiseikkailupäivä. Epävakaista oli luvassa, mutta ainakin piti olla myötätuuli. Ei ollut kovin epävakaista, mutta tuulikin oli vastainen. Homma oli aika auki paitsi että pari päivää oli aikaa ja pohjoiseen Yli-Kitkaa oli suunnitelma. Lähin virallinen yöpymispaikka oli Rönnynrannan kota, mutta sinne olisi matkaa 35 km, joten homma oli aika auki. Reitti meni selkien yli, mutta saaria ja muita muodostelmia oli sen verran, että ristiaallokkoa oli aika paljon tarjolla. Aallokko oli sikäli passelin korkuista, että juurikaan ei kanootin laidan yli tullut, mutta tarjosi jännitystä, kun ei paljon kokemusta ollut. Eipä siinä mitään hätää ollut. Taukoja pidettiin kun päästiin saarten taakse tuulensuojaan ja ihan hauska niillä oli käydä jaloittelemassakin.

Mourusalmen läpi kun päästiin, niin ruvettiin katsomaan ruokapaikkaa ja aika kiva niemenkärki löytyikin. Pohdittiin jo nuotion laittamista, mutta totesin paikan sellaiseksi, että siellä ei olisi edes saanut olla, niin ei sitten ilennyt tulta tehdä. Syötiin makkarat kylminä kanootissa. Samalla todettiin, että matkalla ei tule oikein leiripaikkoja olemaan ja homma etenee sen verran hyvin, että varmaan sinne Rönnynrannalle on matka. Keli pysyi samana, mutta taukopaikkoja ei oikein ollut enää, joten melko pitkiä vetoja tehtiin. Tolvanniemessä pidettiin pidempi tauko ja olikin hieno paikka. Tuulinen tosin. Siitä sitten viimeinen kymppi perille ja voitiin todeta, että ihan vanhassa hengessä meni taas, 35 km melontaa ja hiukan reilu 10 tuntia. Kota oli hieno ja kuntokin yllättävän hyvä.

4. päivä

Sen verran oli melonta tehnyt tehtäväänsä, että heräsin yöllä julmaan päänsärkyyn. Enempiä ajattelematta pari Buranaa naamariin ja takaisin unille. Parin tunnin jälkeen heräsin mahakipuun ja kävin oksentamassa. Ei ole paskapuhetta, ettei kannata ottaa Buranaa tyhjään mahaan. Varmaan rasituksellakin oli osansa kyllä. Aamulla olo oli kuitenkin ihan hyvä. Laskeskeltiin silti, ettei kannattane ruveta liiallisia sankaritekoja tekemään, joten kun Ruka oli näppärästi hollilla, niin Essi tuli hakemaan kanootin ja me jatkettiin kävellen 15 km kohti Rukaa. Aika paljon oli ihan mukavaa metsäautotietä, joten mikäs siinä kävellessä, kun ei kamaakaan tarvinnut kantaa. Ei silti tuntunut, että Ruka olisi liian pian tullut vastaan. Aika mukava oli kuitenkin lopettaa paikkaan, jossa oli elintarvikealan toimijoita.

Paluumatka meni hilpeässä pörinässä, kun pakoputken pikapaikkaus ei pitkään kestänyt. Paluumatkalla koukattiin myös katsastamassa Hepoköngäs, koska Essi ei ollut sitä nähnyt. Komia oli edelleen, kannattaa poiketa, jos olette maisemissa. Tämä reissu meni jotenkin automaattivaihteella, vaikka kanootillakin mentiin, ei tullut oikein mietittyä sen enempää kamoja kuin muitakaan suunnitelmia. Jälkikäteen kun ajattelee, niin eipä se kovin ollut tarpeenkaan. Kun ei ollut hajua siitä, että miten melominen tulee sujumaan, niin mitäpä sitä miettimäänkään.

Ruskaretki Raja-Joosepista

Käytiin porukalla ihmettelemässä ruskaa UKK-puistossa. Läntistä UKK:ta kun on jo tullut ihmeteltyä, niin lähtöpaikaksi valikoitui Raja-Jooseppi ja aikaakin oli tällä kertaa reilusti, kun lähtö oli perjantaina ja paluu sunnuntai-iltana. Valmistautumisesta tuli aika skitsofreninen. Nyt katsottiin oikein kartasta, ettei päivämatkat ylitä 15 km ja muutenkin oli selkeänä asenteena, että lunkisti mennään. Varustuksesta kun sovittiin, oli selkeänä tavoitteena pitää rinkan paino hallituissa lukemissa. Aika paljon jätettiin varusteita kotiin, kun ei niitä kuitenkaan tarvitse ja koitetaan nyt pitää kamat kevyinä. Hiukan liikaa jätettiin kamaa pois, mutta ei onneksi ratkaisevasti. Ja sitten mentiin kauppaan hommaamaan eväät. Oltiin itseasiassa jo aika pitkälti kasattu järkevät ja tehokkaat eväät kasaan, kun todettiin, että siellähän on jääkaappikeli, otanpa hiukan pekonia. Ja sitten joku totesi ääneen, että nythän ei olle kulkemassa pitkiä matkoja, joten eihän se niin haittaa, jos on vähän enemmän ja parempaa kamaa. Ja sitten lähdettiinkin metsään varustuksella, jossa minulla taisi olla miehistä kevyimmät kamat, kun ei tainnut mennä edes 30 kg rikki ainakaan paljon. Mutta ei kuitenkaan sitten niitä alussa karsittuja "ylimääräisiä" kamoja. Joten meillä oli mukana pari litraa kermaa, muttei esim. kirvestä, sahaa tai tarppia ja keittimeksikin oli vain tikkukeittimiä. Eikä siinä mitään, näinkin pärjättiin. Taksi toi illalla Raja-Jooseppiin ja oltiin siinä hollilla laavulla ensimmäinen yö ja syötiin puoli kiloa kassleria.

1.päivä

Lähtö oli rauhallinen eikä vauhtikaan mikään hirmuinen, mutta kauniissa säässä oli hyvä kulkea. Inspiroivassa maastossa ja inspiroivassa seurassa alkoi myös kehittyä koko reissua määrittävä toistohuumori ja yleinen sekoilu. Taino, yleinen sekoilu alkoi varmaan siellä kaupassa eikä sitten enää loppunut. Varustautumisvaiheessa oli tullut vastaan vaelluskelpoisten jalkineiden puute, joten hommasin tällä kertaa vaellussaappaat, kun oli saappaille tarve muutenkin. Muilla oli kevyemmät vaelluskengät ja useamman kertaa tuli vastaan, että on suunnattoman kätevää, että porukassa on ainakin yksi ihminen, jonka ei tarvitse välittää polun katkovista puroista ja suokohdista. Toisaalta tuli myös selväksi, että noin muuten niillä on kyllä hitaampaa ja raskaampaa kulkea. Mutta työjako reitin selvittämisessä märissä kohdissa oli selvä. Ja olivat ne saappaat hyvät kyllä kävellä. Jatkossakin lähtenee syysreissuille. Lounasta syötiin Alemman Kiertämäjärven laavulla. Savulohipasta oli uskomattoman hyvää ja viimeistään tässä kohtaa omassakin päässä alkoi vahvana elää ajatus siitä, että kyllähän näillä reissuilla voi syödä myös hyvin. Samalla päästiin myös toteamaan, että Matin 4.5 litran trangian kattila on tälle porukalle tosi passelin kokoinen. Yötä oltiin Kiertämäjärven autiotuvan luona. Tuvassa oli ihmisiä, joten yövyttiin teltoissa ja hengattiin nuotiolla pihalla. Tälle illalle oli varattuna naudan paistia, mutta todettiin kimpassa, että kassler on parempaa nuotio-oloissa. Ei tuokaan huonoa kyllä ollut.

2.päivä

Alkuperäinen suunnitelma oli mennä maastopyöräreittiä Anteriin, mutta päätettiin, ettei tien käveleminen oikein houkuta, joten kun karttaan oli merkitty ylemmän kiertämäjärven jälkeen kahlaamo, niin päätettiin mennä siitä ja maastossa kohti Peuranampumapäätä. Ei kyllä taidettu osua kahlaamoon, mutta päästiin kahlaamalla yli kuitenkin. Maasto oli hyväkulkuista metsää, jota kelpasi kävellä, vaikka ylämäkeen mentiinkin. Reitti paljastui loistavaksi valinnaksi hyvin nopeasti, maisemat ovat aika erilaiset, kun katselee vähän korkeammalta. Syötiin tunturipuron varrella ja päätettiin kulkea läheisen solan läpi. Sola oli melkein kulkukelvoton lohkareitten ja tunturikoivikon yhdistelmä, mutta sen toisella puolella tuli vastaan jäätävän hieno kuru, jonka pohjalla meni puro. Seurattiin puroa ylös niin kauan, että maasto alkoi tasaantua sen verran, että teltoille löytyi paikat. Leirinuotio laitettiin parin ison siirtolohkareen väliseen suojaan. Varmasti yksi hienoimpia leiripaikkoja missä olen nukkunut. Tai ainakin äkkiä mieleen tuli vain yksi hienompi. Peuranampumapää on siitä erinomainen yöpymiseen, että vettä piisasi. Polttopuuta kannattaakin sitten alkaa etsiä ajoissa. Tässä kohtaa joutui vähän kärsimään tarpittomuudesta, koska paikka oli niin hieno, että päätin nukkua ulkona. Väsäsin sadeviitasta sen verran suojaa, että sen ulkopuolella oli vain naama, sillä ajatuksella, että jos alkaa sataa, niin sateen osuminen naamaan kyllä herättää. Tein myös teltan eteiseen valmiiksi paikan missä nukun jos tulee sade. Hyvä olikin, sillä kyllä se sade sitten tuli.

3.päivä

Reissun varmasti maisemiltaan upein päivä. Kohtuu rauhallisen lähdön jälkeen ylitettiin Peuranampumapää ja sitten jäätinkin jo lounaalle Peuranampumapään ja Hirvaspäiden väliseen solaan. Lounaspaikalta Maasto oli hyvää kulkea ja selkeästi tämä oli aika yleinen reitti. Nähtiin useampikin porukka. Yksi kolmen hengen porukka tuli juttelemaankin ja kysyi, että nähtiinkö karhua, kun olivat kuuulemma säikäyttäneet nuoren karhun aikalailla meitä kohti. Ei nähty ja mietittiin, että oliko lapinjuttu vai katsottiinko vaan kaikki väärään suuntaan. Olisihan se komea ollut karhukin nähdä. Suunnitelmana oli käydä huiputtamassa Kuikkapää ja mennä siitä sitten suorinta reittiä Anterinmukkaan saunomaan. Kun ruvettiin saapumaan Hirvaspäiden ja Kuikkapään väliseen solaan, alkoi ripsiä sadetta. Siinä kun katseltiin märkää louhikkkoa, jota olisi ihan korkeusmetreinä noustava liki parisataa, niin todettiin, että ihan riskienhallinnallisesti skipataan se Kuikkapää. Ei se alastulokaan ihan helppoa ollut, mutta varovasti tullen päästiin ehjinä Maalpurinojan varteen polkua kulkemaan. Siinä vaiheessa oli kello sen verran, että valoisalla perillepääsy vaati ihan reipasta kulkemista, mutta polku rupesi onneksi sen verran vahvistumaan, että kulkukin kävi kohtuu näppärästi. Kaarreoja kahlattiin ensimmäisestä mahdollisesta paikasta eikä lähdetty kahlaamolle, säästettiin kilometri. Anterinmukassa oli ehkä kymmenkunta ihmistä leirissä, mutta saunavuoro löytyi hyvin. Tässä vaiheessa viininjuojat arvostivat mukana roudattua viinitonkkaa ja Mikko oli roudannut minullekin yhden saunakaljan, joten varsin luksuksellisissa merkeissä meni ilta. Samalla säädettiin taas vähän jatkosuunnitelmia, sillä alkuperäinen suunnitelma oli mennä seuraavaksi yöksi Muorravaarakkaan ja siitä sitten Sokostin yli Luirolle. Säätiedotteen vaan lupasivat Sokostin ylitykseen kokopäiväistä sadetta, joten todettiin, että ei taida olla järkeä. Sen sijaan päätettiin lähteä Hammaskurun kautta. Kuultiin, että siellä oli ollut reippaasti väkeä, mutta ajateltiin, että jos tuntuu liikaa tungosta, niin voi sieltä jatkaa matkaa hiukan eteenpäin ja tehdä leirin.

4.päivä

Aamulla syötiin lättyjä ja munakasta ja tehtiin lähtöä hyvinkin rauhallisesti. Ensimmäiset saapujat tulivatkin jo paikalle, kun me vielä kasailtiin kamoja. Matkaa ei ollut luvassa paljon ja sekin vähä varsin tasaista, joten mitään kiirettä ei ollut tarpeenkaan pitää. Eikä kyllä pidettykään. Nättiä jokivartta ja helppoa kulkemista, jos ei lasketa Anterinjoen ylitystä. Siinä kuljeskeltiin jonkun aikaakin etsimässä mukavaa ylityskohtaa. Hammaskurulla todettiin, että paikalla ei ollut ketään, joten valloitettiin autiotupa. Ilta meni mukavasti korttia pelaillessa ja jutellessa. Päädyin kuitenkin sitten yöllä siirtymään kuistille nukkumaan, koska en onnistunut saamaan nukkumajärestelyä riittävän viileäksi sisätiloihin. Onneksi oli isot kuistit, koska oli aika sateista, mutta katon reunasta pääsi kyllä turvallisen kauas nukkumaan.

5.päivä

Sateinen päivä ja suuntana Luirojärvi. Muuten aika samanlainen päivä kuin edellinen, mutta avarampi maasto tarjosi enemmän maisemia ja ruska oli jo hyvin esillä, joten sitä kelpasi ihailla. Aikalailla puolessavälissä oli nuotiopaikka, joka vaikutti siltä, että oli siirtymässä pois käytöstä. Paikalla oli kuitenkin aika tuore puuvaja, joten hiukan ihmeteltiin sitä yhtälöä. Tässä kohtaa tuli vastaan myös kirveettömyys, vajassa oli pari isoa pölliä, joita ei meidän välineillä saanut pieneksi. Sain myös pientä hupia etsiskelemällä vanhoja puukasoja lähiympäristöstä. Taisin löytää kolme. Saatiin safkat kuitenkin ja lonnittiin Luirolle. Joku ihminen tuli vastaan ennen Luiroakin, mutta melkoinen paluu sivistykseen tapahtui siinä 500 metriä ennen Luiron tupia. Väkeä oli kuin pipoa ja nuotiolla olisi saanut lättyjä jonkun valmistamana, mutta sen verran olisi joutunut vartoomaan, että jäi väliin. Kahvia otin. Sen verran oli tullut jo nutiskeltua rauhasta ja hienoista paikoista, että väkimäärään pystyi suhtautumaan filosofisesti. Reissu Luirolle on hieno sekin, ja jos ei liikaa halua sykkiä tai osaamista ei niin hirveästi ole, niin tosi hyvä paikka kokeilla erämaareissua, koska jos ongelmia tulee, niin niiden kanssa tuskin jää yksin. Ja on se saunominen sielläkin aika elämyksellistä. Aika laajamittaisesti porukka oli myös päätynyt telttamajoitukseen, koska meidän porukasta osa nukkui tuvassa ja loputkin olisivat kyllä mahtuneet.

6.päivä

Matka jatkui kohti Tuiskukurua ja siinä alkufiilistelyissä pohdiskeltiin, että Kuuselan kämppä ei olisi huono varata, jos on tämänkokoinen porukka. Hannu ja Mikko laittoivat herneet likoamaan, että saadaan illalla hernekeittoa. Tuiskukurun ja Luiron väli on tullut jo pari kertaa mentyä ja oli hauska huomata, että kyllä siitä jotain muistikin. Lounas syötiin Tuiskukurun tuvassa ja jatkettiin matkaa Tuiskukurun kautta Kotakönkäälle. Hieno se Tuiskukurukin on. Kotakönkäällä keitettiin hernekeittoa. Ei ole ollenkaan huono, varsinkaan, kun laitetaan pekoniakin reilusti mukaan. Pitää ehdottomasti harkita jatkossakin. Meininki oli muutenkin aika hyvä, sähläämisen taso oli sen verran korkealla, että eräs laavullaistuskelija pohdiskeli, että ollaanko me oikeasti joku hämärä realitysarja ja kysyi, että onko meillä kamera piilossa. Eipä ollut, me oltiin vaan me.

7.päivä

Laavulta on vaan jotenkin erityisen hieno herätä, en tiedä että mikä siinä on. Reissu alkoi henkisesti kääntyä loppusuoralle, kun koko ajan tultiin enemmän ihmisten ilmoille. Lähtiessä ihailtiin Kotaköngästä ja siitä matkaa jatkettiin kohti Rautulampea. Hienoa ympäristöä ja ruska alkoi olla parhaimmillaan. Jossain kohtaa ilmeni saappaiden huono puoli, kun astuin vähän huonosti ja nitkautin hiukan pohjetta. Luulen, että osasyynä on se, että vauhti hyvällä polulla nousi saapaskulkijalle turhan reiluksi. On ne vähän krouvit kävellä hyvällä polulla monta päivää. Jaettiin vähän kuormaa kevyemmäksi ja hidastettiin tahtia, niin ihan hyvin sillä kulki. Rautulampi pääsi yllättämään. Siitä olin tietoinen, että vanha kämppä oli palanut, mutta siihen ei osattu varautua, että osutaan uuden avajaisiin. Aika erihenkinen kuin vanhat, mutta nyt oli autiotupakin siellä, ennen taisi olla päivätupana. Kyllä siellä kelpaa yöpyä.

Päästiin metsähallituksen facebookkiinkin, kun edustaja pyysi kuvaa ja jututti vähän muutenkin. Ruuan jälkeen jatkettiin Luulammen suuntaan. On kyllä ihan mielettömän hienoa tunturiylänköä ja ruska oli tosiaan parhaimmillaan. Hiukan joutui polulla olemaan tarkkana, koska pyöräilijöitä tuli jonkun verran vastaan. Huomaavaisesti tulivat, mutta sen verran on kuitenkin mutkaa ja möykkyä ja pöheikköä, että sieltä voi tulla aika yhtäkkiä vastaan. Luulammen luona puroa ylittäessä saatiin matkan kunnollinen haveri, kun Hannu liukastui ja löi kätensä. Käsi otti kohtuullisesti osumaa, mutta saivat sen sellaiseen pakettiin, että pois päästiin eikä tarvinnut keskeyttää. Yöksi mentiin Rumakurun vanhan kämpän luokse. Siellä oli parikin porukkaa, joku seurakuntanuoriporukka jotka nekin ihmettelivät meidän meininkiä ja tyttöporukka, joista ainakin osa nukkui kämpässä, kun heidän toisesta teltasta oli jäänyt kaaret kotiin. Kohtuu hyvin meni siis, kun alkoi joka yöpymispaikalla tulemaan ihmettelyä meidän retkeilyasenteesta. Mikko vetäisi myös todellisen kanin hatusta ja valmisti meille lihapiirakkaa. Oli hiukkasen huvittavaa, kun kaveri viikon metsäkeikkailun jälkeen toteaa, että mulla olis tässä aineet lihapiirakkaan, mites maistuis? Hyvältä maistui. Reissun viimeinen maastoyö ja siinä pohdiskeltiin, että safkat oli sen verran hyvät, että normaalia poistumiskiirettä ei ollut eikä pitsahinkua. Jatkossakin kannattanee kävellä vähän vähemmän ja syödä kunnolla. Viimeinen yö palkitsi myös revontulilla. On se aina hienoa.

Loppu ja loppujorinat

Kävelyä Saariselälle, Bussilla Ivaloon hotelliin saunomaan ja sänky-yön jälkeen kotiin. Pakolliset pitsatkin haettiin, mutta kuten todettua, merkittävästi vähemmän oli mättöhimoa kuin aikaisemmilla reissuilla. Jatkossakin pitää panostaa rauhallisempaan kulkemiseen ja hyvään safkaan. Toki kun rinkka painaa reilu 30 kg, niin kuljettu matka lyhenee kohtuu itsestään. Tämä oli myös pisin reissu, minkä olen tehnyt ja ne pari lisäpäivää olivat kyllä hyvä juttu, koska reissua oli mahdollista säätää tilanteen mukaan.

Livojoen Mustakoski, Posio, Hellehyttyskeikka

Taas vietiin kulkua hetkenmatkaa eteenpäin. Edellisestä olikin ehtinyt jo vierähtää pari vuotta. Heinäkuun alku ja lämpöäkin luvattu hyvinkin 30 astetta, joten reissun teemaksi otettiin, että "tänne ei ole tultu hauskaa pitämään". Ei olla koskaan oltu kunnon hyttysaikaan liikkeellä eikä myöskään kuumassa, joten oletus oli, että aina välillä tuntuu pahalta. Pyrittiin mahdollisimman kevyisiin kantamuksiin ja varsin kevyet niistä tulikin. Pyrkimys oli myös, ettei kujettaisi holtittoman pitkiä matkoja, mutta se pyrkimys on ollut jo aika pitkään. Pieni kriisi tuli kyllä heti alkuun, koska lähtöä edeltävänä iltana ilmeni, että hyttysverkkoni on muuton jäljiltä jossain. Pikaisesti Prismasta riippumatoille tarkoitettu hyttysverkko mukaan, kun ei ilman viitsi lähteä, melkein kilo tuli heti lisää painoa. Muuten varustus oli aika normi, jalkaan tosin otin Prisman halpislenkkarit, jotka oli ilmeisesti muodikkaan ultrakevyet tai jotain. Ultraheppoisesta pohjasta oli joka tapauksessa parikin reikää läpi jo ennen lähtöä, kun hiekoitussepeli oli kaivanut tiensä läpi kengistä. Toinen eritysvarustautuminen oli se, että vanhan kauluspaidan auringolta ja hyttysiltä suojaamaan. Tiesin, että oikeat eräihmiset tekee niin, joten kun nahka kestää huonosti aurinkoa, niin kokeiluun piti ottaa. Hämmästyttävän hyvin toimi. Matilla oli mukana myös varsin näppärä vedensuodatin, jota käytettiin niin kauan kuin oltiin Syötteen alapuolella.

1.päivä

Ensimmäisen päivän kuljin t-paita ja shortsit kombolla ja kyllä sekin ihan toimi. Alkuun kulkiessa vaikeuksia kuumuuteen tottumisessa, rupesi ylämäessä olemaan usvainen tunnelma, mutta onneksi säännöllisesti osui tuuli kohdalle. Puuskista pysähdyttiin ottamaan ilo irti. Alkuun kuljettiin metsäautoteitä, mutta reitti vei myös todella hienonnäköisen sulasuon läpi ja siellä polku oli vetistä lätsyttelyä. Siellä päästiin myös toteamaan, että hyttysiä todellakin löytyy. Vauhti pysyi kiitettävänä, kun melkoinen ötöparvi seurasi perässä. Havaittiin myös, että Offit tosiaan tehoavat hyttysiin aika hyvin. Polku oli Sulasuon jälkeenkin aika märkä ja vähän kuljettu ja Naamanganjoen vartta ötökköpilvessä tarpoessa kasvoivat pelot siitä, että minkälainen ötökköhelvetti Taimenmutkan autiotuvalla odottaakaan. Yllätys oli melkoinen, kun jokivarresta käveli sen parikymmentä metriä ylämäkeen autiotuvan pihaan ja suurin osa hyttysistä häipyi saman tien. Tehtiin pieni hyttyssavutuli, niin lähtivät loputkin. Oltiin vähän pettyneitä, kun oli niin mukavaa vaikka piti olla huono reissu.

2.päivä

Toisena päivänä otettiin testiin pitkät vaatteet, itsellä siis tuulipuvunhousut ja puuvillainen kauluspaita. Alkuun tuntui siltä, että kuolema korjaa kohta, mutta aika äkkiä sekin olo meni ohi ja kulkeminen tuntui ihan samalta kuin kevyemmilläkin vaatteilla. Päättelin, että pitkät vaatteet on varmaan jatkossakin hyvä ratkaisu. Riittävän juomisen ratkaisin pitämällä koko ajan vesipulloa kädessä. Se toimi aika hyvin myös jonkinlaisena mielialannostattajana, jos rupesi tuntumaan pahalta. Yllättävästi hörppy vettäkin piristää. Reitti jatkui lähinnä hiekkateitä pitkin kohti reilun kymmenen kilometrin päässä olevaa Naamankajärveä, jonka rannalla piti olla jonkunsortin laavu. Siellä syötäisiin. Matkalla ohitettiin Mustarinnan laavu, joka oli selkeästi hiihtäjille suunniteltu, koska lähellä ei ollut vettä. Matkalla saatiin niskaan myös kunnon sadekuuro. Sen verran rajusti tipautteli vettä, että laitoin sadeviitankin hetkeksi, kun ajattelin, että jos vähän rajoittaa kastumista, niin ei tule niin helposti hiertymiä, mutta niissä lämmöissä se oli silti virhe. Matti seisoi vähän aikaa puun alla ja se oli kyllä fiksumpi ratkaisu. Naamankajärven uimarannalle päästiin ihan sujuvasti, mutta todettiin, että jos siellä oli joskus laavu ollut, niin ei ainakaan ollut enää. Kioskikin oli harmillisesti auki vain viikonloppuisin. Tehtiin sitten safkat rannassa olleen katoksen suojissa. Samalla päästiin toteamaan hauskaa tapahtumasarjaa, kun tullessamme nainen lähti koiran kanssa veneellä mökille. Jonkun ajan päästä hyvin samannäköinen koira tuli metsästä ihan toisesta suunnasta vähän uineen näköisenä ja juoksenteli tutkiskelemassa paikkoja. Sitten alkoi jonkun ajan päästä kuulua kutsuhuutoja ja koira jatkoi matkaansa siihen suuntaan ja ilmeisesti pääsikin onnelliesti perille, vaikka välissä oli vähän uitavaakin. Selkeästi koiralla oli aika isot vapaudet.

Matkaa jatkettiin Syötteen keskusta kohti tietä pitkin haaveissa joku paikka, missä voisi istahtaa hetkeksi juoman kanssa ja pienen hakemisen jälkeen sellainen löytyikin. Siinä vierähti tovi istuskellessa. Suunnitelmana oli etsiä nukkumapaikka syötteen toisella puolella olevien päivätupien haminoilta, mutta kostea maa ja hyttysiä täynnä oleva ympäristö eivät houkutelleet jäämään ensimmäiselle paikalle Annintuvalle ja toisella paikalla todettiin, että sieltä oli enää kolmisen kilometriä Ahmatuvalle, joten jatkettiin sinne. Toraslammen autiotuvallekin olisi voinut jatkaa, mutta valittiin Ahmatupa, koska se oli selkeästi korkeammalla, joten toiveissa oli vähemmän hyttysiä. Perillä oltiin jo sen verran hyytyneitä, että hetkeksi kuviteltiin paikallaolevaa kotaa autiotuvaksi. Käytiin onneksi katsomassa, että mitä löytyy puron toisella puolella olevien portaiden yläpäästä ja sieltä löytyi suorastaan hulppea autio- ja varaustupa, jossa oli tyynyt ja kaikki. Kyllä kelpasi. Todettiin, että harvoin on mieliala muuttunut niin jyrkästi niin nopeasti. Matkaa tuli päivälle se kolmisenkymmentä kilometriä, mitä ei pitänyt taaskaan tulla, mutta tuli kuitenkin.

3.päivä

Seuraavana aamuna oli niin mukavaa, että käytiin keskustelua siitäkin, että pitäisikö pitää rokulipäivä. Todettiin, että sen verran tulee sitten kulkemista muina päivinä, että parempi jatka matkaa. Riskinä alkoi tulla vastaan se, että kun jalat pikkuisen turpoaa, niin kengät osoittautuivat hiukan pieniksi. Ahmatuvan kautta kulkeminen osoittautui näköalojen kannalta hyväksi valinnaksi, varsinkin, kun Ahmakallion päällä oli näkötorni. Jonkunsorting geologisena polkuna esittäytyvä reitti oli muuten hiukan riskaabeli kuljettava, koska parissa kohdassa oli laitettu reitti menemään paikoista, joissa tarvittiin portaita, mutta portaat olivat kyllä siinä kunnossa, että mieluummin jätti astumatta jos sen vain voi välttää. Noin muuten kulkeminen oli ihan mukavaa, varsinkin Lomaojan laavulla pidetystä tauosta saatiin paljon iloa.

Taas ihmeteltiin sitä, että kuinka pian ötökät häipyvät, kun laittaa pienen häiriötulen. Kulkemisasenne oli muutenkin kiitettävän rento, vaikka tiedossa oli, että varmaan tulee pitkä päivä, koska tavoitteena oli Lomaojan autiotupa, joten päivämatkasta tulisi taas se 30 km. Alkuperäinen ajatus oli yöpyä Rytivaarassa, mutta se oli lampurien käytössä. Jos päästii taukoilemaan ötökättömästi, niin siitä otettiin ilo irti. Seuraavalla laavulle Peuronlammella tulikin sitten vastaan ehkä reissun suurin yllätys eli toinen vastaavassa hommassa oleva kulkija. Hämmästyneisyys oli molemminpuoleista. Kaveri oli kyllä selvästi meitä järkevämpi, reissua tehtiin fiiliksen mukaan ja vaikutti siltä, että suurta vaaraa ei ollut yli 10 km päivistä. Ehkä mekin vielä joskus opitaan. Jatkettiin matkaa kohti Rytivaara ja mukavat laavut herättelivät hiukan arvuuttelemaan, että pitäisikö mennä kuitenkin Kouvan laavulle yöksi.

Rytivaarassa oli ihan mielenkiintoista historiatietoa ja vähän aikaisemmin oli pieni entinen sauna, jossa pidettiin hämärässä ja viileässä taas taukoa. Rytivaaraan asti kuolonmarssiasenne oli kasvanut pikkuhiljaa, sen jälkeen se olikin sitten jo täysillä voimissaan. Isona osana tosin oli sekin, että Matin jalat alkoivat olla aika paskana. Päätettiin kiertää Kouvanjärvi idän puolelta tietä pitkin eikä lännestä polkua, koska laskettiin, että laavulle ei jäädä jo ihan siitäkin syystä, että jos jalat eivät ole kulkukelpoiset seuraavana päivänä, niin on paljon helpompi ratkoa asiaa autiotuvalla kuin laavulla. Viimeinen 15 km olikin lähinnä kulkemista, paikallisen isännän kanssa päädyttiin hetkeksi jutuille. Vinkkasi, että kaverilla on yösija vuokrata lähempää, jos ei kulkeminen maita, mutta päätettiin kuitenkin pysyä suunnassa. Samalla huomasi, että pikkuhiljaa käyvät koko ajan polut kapoisemmiksi, paljon ei niillä hoodeilla ilmeisesti kulkua ole.

Hiukan ennen Lomavaaran autiotupaa päästiin myös hyvin juhlallisesti saapumaan Lappiin. Isoja juhlia ei kyllä pidetty, mutta kuvat sentään otettiin. Autiotupa oli selvästi vanhempaa vuosikertaa kuin muut, mutta hyvä, viileä ja ötökätön, joten hyvinkin tyytyväisenä otettiin se vastaan. Vettä saadakseen piti kyllä kulkea jokunen kymmenen metriä kohtuu märkää suota, mutta jalat olivat sikäli märät jo valmiiksi, että ei se iso ongelma ollut. Kaikesta kuitenkin näki, että enemmän hiihtäjäorientoitunut paikka. Näki sen kyllä polustakin, ladulle oli tilaa tehty, mutta kovin isoa polkua siihen pohjaan ei kesäkulkijoista ollut tullut. Huussejakaan ei ollut ihan hetkeen tyhjennetty. Vielä kyllä mahtui, mutta kovin moni kulkija ei voi asioitaan tehdä ilman vaihtoa.

4.päivä

Kahden 30 kilometrin päivän jälkeen oli edessä selkeästi rennompi päivä, kymmenen kilometrin siirtymä Hoikkalammen autiotuvalle. Rentous olikin tarpeeseen, koska rankat päivät eivät olleet jaloille eivätkä muutenkaan kovin ystävälliset. Sää oli hieno ja ötököitä yllättävän vähän. Reitti tarjosi kaksi vaihtoehtoa, joko polun tai hiekkatien, joista valittiin jalkojen säästämiseksi hiekkatie. Rento, suorastaan laiska kulkeminen oli aika mukavaa ja taukoja tuli aika tiheään ja ne venyivät, kun kiirus ei mihinkään ollut. Varmaan rennointa meininkiä, mitä meillä on ollut. Omasta puolesta todella mukavaa meininkiä, Matin varpaat olivat jo aika paksussa teipissä ja meno siksi tuskaista. Jos tätä meininkiä saisi menoon muutenkin kuin rampuuden aiheuttamana, niin olisi aika hienoa. Autiotupa oli mukava ja uudehko, huussi oli täällä tosin vielä täydempi ja vaati pöyhimistä klapilla, että mahtui oma tavara sekaan. Edelleen jaksoi hämmästyttää, että aika lyhyt välimatka kosteikkoon ja pieni tuli riittää häätämään käytännössä kaikki ötökät pois.

5.päivä ja poistuminen

Viimeinen kulkupäivä. Pohdiskeltiin monenlaisia kenkävaihtoehtoja, muunmuassa sitä, että antaisin omat Matille ja kävelisin Crocseilla. Samalla todettiin, että mun lenkkareissa ei ollut kovin paljoa pohjaa enää jäljellä. Suuntana oli Mustakoski, jossa olisi silta Livojoen yli. Matkaa n. 16 kilometriä, josta alkupuoli ihan virallista reittiä ja loppupätkä sitten teitä ja jotain, mikä joskus on ollut UKK-reitti Posiolla. Alkupätkä oli sinänsä ihan hyvin merkitty, kun oppi ottamaan huomioon sen, että polkua ei vaan ole. Jos olisi vaan alussa hyväksynyt, että sitä polkua ei ole ja mennyt kompassisuunnalla, niin olisi luultavasti mennyt nopeammin, sen verran käytettiin välillä aikaa seuraavan merkityn puun etsimiseen. Onneksi niissä oli usein leima molemmilla puolilla, niin voi katsoa toisen puolen leiman suunnasta, että mistäpäin kannattaa katsella. En tiedä hiihdetäänkö sitä reittiä, mutta moni sitä ei kyllä kävele. Maasto oli niin helppokulkuista, että eipä sillä suurta väliä ollut. Eli väittäisin, että jos haluaa kuljeskella autiotuvissa rauhassa, niin tämä ei ole huonoa maastoa.

Tielle kun päästiin, niin haaveiltiin, että hyvällä tuurilla loppumatka voisi olla vähintäänkin kunnollista polkua ja olisi varmaan ollutkin, mutta metsää oli harvennettu ja polku joiltain osin hukassa. Iso osa päästiin kuitenkin tietä tai jonkunlaista polkua, joten ei se paha ollut. Huvitti kyllä, kun aina välillä löysi jotain muovinpaloja, jotka aikanaan vissiin on olleet UKK-reitin merkkejä. Ihan hetkeen ei merkintää ole tehty. Toki eipä sitä kummempaa merkintää tarvitsekaan tehdä, kun joen vartta kävelee. Joki menee vielä sen verran syvällä laaksossa, että aina välillä oli ihan hienot maisemat. Silta oli sellainen, että aika varovaisesti olisin itse autolla siitä ajamassa, mutta hienolla paikalla. Päästiin myös koeajamaan hyttysverkot, vaikka aikamoinen insinööriprojekti sen riippumattoverkon pystyttäminen olikin. Saatiin kuintenkin ihan hyvät illanistujaiset ja unet, varsin tunnelmallinen paikka. Aamusta sitten pikkuhiljaa ruvettiin kävelemään Posion suuntaan ja soittamaan taksia ja saatiinkin ihan mielenkiintoinen saaga siitäkin, kun ensimmäinen soitettu taksi oli sitä mieltä, että oltiin ihan liian pienellä tiellä ja 10 kilomtriä pitää isommalle tielle kävellä. Eipä siinä kuin seuraavaa taksia listasta kehiin, joka haki kyllä ihan mielellään. Huvittavaksi tarinan teki se, että soitellessa käveltiin samalla eteenpäin ja siinä vaiheessa, kun toinen taksi saatiin puhelimeen, niin käveltiin jo asvalttitietä, eikä se edeltävä hiekkatiekään nyt mikään huono ollut. No, jotain oli, mutta onnellisesti päästiin Posiolle syömään ja hankkiutumaan kotiin.

Opittua

Loppuyhteenvetona, piti tulla vittumainen keikka, ei tullut. Paitsi Matin varpaille. Toki tässäkin plussana se, että katsoin hiukan myöhemmin leffan nimeltä Wild, jossa nainen on pitkällä vaelluksella liian pienten kenkien kanssa. Sitä draamaa arvosti vähän enemmän. Noin muuten tuli todettua, että kyllä kuumassa pärjää, kunhan on vettä. Tankkaustaktisesti oli mukana myös sipsejä ja ottaen huomioon, että itseltä meni päälle 5 litraa vettä päivässä, niin voisin kuvitella, että suolatankkaus oli ihan paikallaan. Hyttysen- ja auringonpitävät vaatteet olivat myös toimivat, varsinkin aurinkoa vastaan. Aurinko oli nimittäin se enemmän pelkäämäni asia, kun iho ei sitä kestä, mutta kun pitkillä vaatteilla pärjäsi ihan jees, niin eipä se polttanut. Jos vielä menee, niin ötökänpitävät sukat olisi hyvät, nilkat tuli aika syödyiksi. Pari 30 km päivää tuli läinnä vahingossa, mutta lopun rauhallinen lonniminen muistutti siitä, ettei se pahaa tekisi, vaikka sitä tahtia kulkisi koko reissunkin. Saapuminen Lappiin vahvisti myös päätöstä siitä, että suunnitellaan vaan sen verran lyhyempiä keikkoja, että matkat jää lyhyiksi. Vielä on vähän opettelemista siinä asenteessa, että perillä ollaan reissun alkupisteessä, ei loppupisteessä.