Raiskio, Ilomantsi, osa 2 (Jouni Hiltunen on hieno mies!)

Toinen päivä alkoi taas reittipohdinnalla. Tavoitteenmukainen eteneminen nimittäin olisi vaatinut reteähköä 55 km päivää, josta osa olisi mennyt lupaavasti sen näköisillä teillä, että aurausta ei voinut ainakaan itsestäänselvyytenä pitää. Koska päätöstä ei äkkiä tarvinnut tehdä, se jätettiin hautumaan. Päivä alkoi mielenkiintoisesti, pienestä suojoesta oli otettu silta pois. Pienen kaartelun jälkeen todettiin, ettei ole muuta vaihtoehtoa kuin mennä kahlaamalla yli. Eipä se kahlaaminen ollenkaan niin paha ollut kuin kahlaamisen ajatteleminen, paitsi että vaatteita vaihtaessa pitää lumessa olla tarkempana. Lähtiessä oli naureskeltu, että mihinköhän meinattiin näitä käyttää, kun molemmilla oli crocsit mukana, mutta niin se on ihminen viisaampi kuin tietää joskus.

Kohtuu pian päästiin sitten ihan kunnolliselle tielle. Oli semmoinen mukava tie, ettei ollut mitään suoloja tai kiviä heitelty vaan hyvä aurattu tie, jossa oli kiva vedellä pulkkaa. Hetki kuljettuamme pysähtyi takaa tuleva auto kohdalle ja kyseli, että onko teidän ja ojensi mun makuualustaa. Oli niitä tosin sen verran mukana, että ei se ihan loputon kriisi olisi ollut, että olisi hukkunut, mutta erittäin mukavasti tehty. Siinä hetki juteltiin siitä, että mitä ollaan tekemässä ja auto jatkoi matkaa. Vähän aikaa kului ja tuli edestäpäin auto, joka pysähtyi kohdalle. Sama mies kysyi hiukan varvaisesti, että maistuuko miehille olut. Todettiin se maistuvaksi ja saatiin kaksi tölkkiä per naama. Nimekseen sanoi Jouni Hiltunen. Ainakin muisteltiin jälkeenpäin, että nimi oli tuo. Jos ei ollut, niin on kohtuu noloa.

Möhkössä syötiin pussiruokaa ja arvottiin, että ensinnäkään ei lähdetä kulkemaan susitaivalta pitkin, koska jos haaveillaan edes itäpisteelle pääsemisestä, niin eteenpäin täytyy hipsiä kohtuullisen hopihopi. Lähdettiin sitten teitä pitkin kohti Särkkäjärven autiotupaa, koska en ollut vakuuttunut siitä, että homma etenisi ihan haaveillulla tavalla, jos väliin sattuukin kymmenisen kilometriä auraamatonta tietä. Tuvalle päästiin kohtuullisen euforisissa tunnelmissa jopa ennen puoltayötä. Jotta voi autiotupa olla hieno asia ihmisen elämässä. Kamat saa kuivaksi, on lämmintä, kuinvaa, mukavaa, Jouni Hiltusen oluet ja muutenkin kohtuu hyvä mieli. Oltiin myös aika yksimielisiä siitä, että oli oikea ratkaisu lyhentää päivää, ei sitä virtaa ihan liiaksi ollut. 40 km tuli kuitenkin hiippailtua, mutta aika paljon helpommassa maastossa kuin edellisenä päivänä.

Siinä myös ynnäiltiin, että jos halutaan itäpisteelle, niin matkaa olisi seuraavalle päivälle mukavat 60 km kuljettavana. Oma senhetkinen kunto huomioonottaen todettiin, että ei tule tapahtumaan. Joten seuraavan päivän tavoitteeksi jäi sopivan pätkän kulkeminen, että päästään kotiin. Samalla jäi aamulla lähtöön tarpeeksi aikaa sen todistamiseen, että sen autiotuvan kamiinan levyllä voi keittää lumesta itselleen vettä. Se keittäminen vaan vie uskomattomasti aikaa. No, lopulta kuitenkin taksi haki meidät bussipysäkiltä osoitteesta Hatuntie 247.

Loppuanalyyseissä todettiin, että itäpiste jäi saavuttamatta reittivalinnan takia. Jos ensimmäisenä päivänä oltaisiin lähdetty kulkemaan isoa tietä pitkin, niin oltaisiin kuljettu sen verran eri vauhtia se päivä, että isommat rykäisyt olisivat olleet mahdollisia myöhemmin. Ei silti suostuttu myöntämään, että olisi tehty virhe, koska se reitti oli paljon mielenkiintoisempi kulkea ja on tässä jo teitä kävelty. Mutta seuraavaan kertaan jäi itäpisteelle meno. Kirjuutan vielä joskus havaintoja välineistä ja varustuksesta.

Raiskio, Ilomantsi, osa 1

Tulee potkä postaus, mutta laitetaan paloissa, niin ei haittaa. Taas kuljeskeltiin ja jonkun verran päästiin eteenpäinkin. Omana teemana reissulle oli testailla vähän talvivaeltamiseen sopivia vermeitä, mistä syystä mukana oli paljon ylimääräistä kamaa, kun olin laskeskellut, että mennään teitä pitkin ja kamat ovat lähinnä pulkassa. Aika aikaisessa vaiheessa tuli todettua, että oli ihan hyvä, että kyseinen arvio piti kutinsa, koska sen rinkan roudaaminen selässä olisi ollut kohtuullinen urakka.

Reissu alkoi reippaasti taksimatkalla Kiteeltä Öllölään, koska sinne ei julkisilla kovin helposti päästä. Takaisin Kiteelle lähti kohtuullisen tyytyväinen taksikuski, tuli ilmeisesti aika reippaasti enemmän rahaa kuin keskivertokeikalta. Öllölän laavu oli edelleen hieno ja siellä yövyttiin, kun yötä päin paikalle tultiin. Samalla päätettiin, että ei mennä isompaa tietä pitkin vaan maantieteellisesti suorempaa reittiä pikkuteitä ja järvien jäitä pitkin sompaillen. Valittu reitti oli selkeästi hitaampi, mutta myös huomattavasti antoisampi kulkea, joten tulimme siihen tulokseen, että valinta oli oikea, vaikka pitkälti siitä syystä emme päässeet itäpisteelle tällä keikalla. Lisäjännitystä elämään toi se, että ihan selvää ei ollut sekään, että pääseekö niistä järvistä ylipäätään yli. Laavulla sentään todettiin, että vaikka viereinen joku olikin auki, oli jää rannassa sikäli paksua, että rantoja uskottiin ainakin pystyvän kulkemaan.

Laitettiin rinkat pulkkaan ja liikkeelle. Itse laitoin vielö HOKit jalkaan, koska arvelin niitten kulkevan siellä mukavammin. Hyötyä niistä olikin, sillä paikallisia teitä ei sen suuremmin oltu aurattu, mikä näin jälkeenpäin ei toki yllätä, ei siellä kukaan asukaan. Hokit olivat useimmiten kohtuu passelit tien avaamiseen. Useimmiten tietä pitkin oli sentään joku ajanut, mikä helpotti kulkemista sentään aika paljon. Ensimmäinen oikaisu järven poikki meni erittäin kätevästi, järven jää oli likimain paras kulkualusta, mitä koko päivänä tuli vastaan. Tästä otettiin se käsitys, että järvet ovat helpohkosti ylitettävissä, mikä oli lähellä tuottaa isoja ongelmia seuraavaksi, kun tiellä oli järvi, joka piti oikeasti ylittää. Siellä todettiin nimittäin se, että järvet olivat ylitettävässä kunnossa, jos rannassa ei ole suota. Hiukan kiharainen fiilis olla ylittänyt järvi, rantaan ehkä 15-20 metriä ja yhtäkkiä huomaa seisovansa lätäkössä. No, ei siinä mitään, kierrettiin sen verran, että vastarannallakaan ei ollut suota, niin hyvin meni. Mutta ei tuntunut, että oli yhtään turhaan otettu naskalit ja köyttä mukaan. Noin muuten ei suuremmin kummia käynytkään, paitsi että kulkeminen vei eritysesti tuon järviepisodin vuoksi reippaahkosti aikaa. Joten perinteiseen tapaan siirreltiin taas ruokailuja. Tosin talvella ruokailun siirtäminen seuraavalle laavulle tai keittokatokselle on kuitenkin kohtuullisen perusteltua. Aika paljon mukavampaa se syöminen. Ja nuotiolla on paljon helpompi paitaa makkaraa ja lihapiirakoita. Ruuistakin huomannee, että oli laskettu, ettei kamoja kauheasti kanneta.

Siltäkin kannalta kävely meni kohtuullisen hyvin, että systeemi oli sellainen, että kävellään muutama tunti ilman taukoja, sitten syödään jotain ja taas kävellään. Tai ainakin ensimmäisenä päivänä taisi taukoja olla tasan ne kaksi ruokataukoa. Perinteiseen tapaan käveltiin myöhään, kohteena olleelle laavulle päästiin hiukan ennen kahta. Onneksi satuttiin tulemaan samaa reittiä, mitä huoltomönkijä kulkee, koska jos oltaisiin jouduttu lopuksi menemään muutama kilometri taas umpihankea, niin ei oltaisi oltu vielä silloinkaan perillä. 45 km tuli päivän saldoksi, että ei ihan pöllömpi päivä kuitenkaan. Mietiskeltiin, että taitaa olla pisimmät päivät tehtynä talvisin, kun ei viitsi notkua tauoilla.

Öllölä, Tuupovaara, Joensuu

Läksin Tuupovaaran takaa... eli Öllölään. Sinne siis kuljettiin. Tavoitteena oli päästä Ilomantsiin asti, mutta inha jännetupentulehdus varpaassa lopetti puuhan päivää aikaisemmin, mutta ehkä parempi niin, mistä lisää myöhemmin. Ajatus alussa oli, että kun on neljä päivää kävellä, niin mennään kaksi ensimmäistä kovaa, että päästään pois isoilta teiltä ja on sitten mukavammissa ympäristöissä aikaa Kuvia tulee sitten kun Matti saa laitettua.

Ensimmäisenä päivänä päästiin joskus kolmen jälkeen kävelemään ja käveltiin lähinnä kutostien vartta, välillä jollekin sivutielle tai polulle poiketen, päivän teemana oli kovaa Kiteelle pois kutostieltä. 30 km kuljettiin ja tavoite saavutettiinkin. Leiripaikkaa hakiessa meni useampikin kilometri, kun paikalliset metsät olivat kovin risukkoisia lehtoja. Ruokaa saatiin ravintoloista.

Toisen päivän etappijako oli selkeä. Kiteelle lounaalle, Tohmajärvelle päivälliselle ja yöksi laavulle Saarioon aika lähelle voimalaitosmuseota, jossa ei käyty. Vauhti oli kohtuu kova ja tuskakin välillä melkoinen. Viimeinen 10 km Tohmajärveltä laavulle tuotti aika monta kommenttia siitä, että hauskaahan täällä ollaam pitämässä. Laavu oli hyvä ja todettiin, että nuotiolle ja hienolle laavulle pääseminen nostaa mielialaa erinomaisen hyvin. 40 km kävelyä kovaa oli kyllä ottanut melkoisesti veroa.

Kolmas päivä oli ensimmäinen rauhallinen ja aika nopeasti todettiin, että kyllä se paikkansa pitää, ettei se ole matka mikä tappaa vaan vauhti. Kulkunopeus putosi hiukan ja reissumukavuus kasvoi äärettömästi. Syötiin myös pitkästä aikaa yhdet pussisafkat, mikä oli ihan hyvä, koska alkavat mennä vanhoiksi. Ei varmaan monella ole näin montaa kertaa metsässä käynyttä ruokaa. Matkaa ei ollut muutenkaan kuin 25 km, joten seuraavalla laavulla oltiin muuten hyvissä fiiliksissä ja hapessa paitsi että omat jalat antoivat varoitusmerkkejä. Olihan se mukava istuskella rauhassa katsella nuotiota. Laavu oli osa luontopolkua, jossa esiteltiin ansoja, ei tosin kävelty sitä kuin laavulle asti. Aamulla sitten totesin, että varpaassa on jännetupin tulehdus ja käveleminen oli pakko lopettaa siihen. Olin kyllä buranoita vedellyt reissun ajan nimenomaan koipien tulehtumisen estämiseksi, mutta en vissiin tarpeeksi. Käytiin sitten etsimässä yksi geokätkö, paikallisessa mylli- ja kievarimuseossa kahvilla ja lähdettiin taksilla Tuupovaaraan, josta bussilla Joensuuhun ja junalla kotiin. Saa nähdä, että miten mennään takaisin.

Opittua tuli ainakin se, että jos mennään kovaa, niin buranaa vedetään säännöllisesti eikä vaan aina silloin kun sattuu muistamaan. Noin muuten nyt on siitä hyvä tilanne, että kovan vauhdin tarvetta ei pitäisi olla enää, koska jatkossa ei tarvitse isoja teitä kävellä. Päätettiinkin jo, ettei mennä Ilomantsiin ollenkaan vaan kuljeskellaan kauempana isoista teistä, koska matkustamista tulee jo niin paljon, että lyhyitä reissuja ei vaan ole mitään järkeä tehdä. Ollaan siis päästy siihen vaiheeseen, että touhusta tulee vaeltamista. Melkein viisi vuotta meni.

Mistä päästäänkin kätevästi jatkosuunnitelmiin. Laskettiin, että kerran pitää vielä käydä ja sitten päästään itäpisteelle. Vastaan tulee se, että Herramme vuonna 2009, toukokuussa 14. päivänä tapahtui tämän projektin liikkeelle lähtö. Kohtuullisen voimakkaana esiintyy siis ajatus, että ennen vastaavaa päivämäärää vuonna 2014 olisi itäpisteellä oltava. Kaksi pidempää rykäystä pitäisi siis saada neuvoteltua ja lisäksi rajavartiolaitokselta lupa käydä siellä saaressa, missä se itäpiste oikeasti on.

Kesälahti

Kesälahti saavutettu ja eteneminen tuntui järkevämmältä kuin on yleensä tuntunut. Suurimmat syyt varmaan se, että nyt käytettiin järkeä siinä kuinka pitkälle koitetaan päästä ja toisaalta siitä, että kuljettiin maastossa eikä tiellä. Taino, rautatien kyljessä kuljettiin, mutta korkeintaan kohtuu ryteikköiseksi poluksi voidaan laskea se. Samalla vähän arvuuteltiin, että kuinka lähellä rataa saa lain mukaan kulkea. Pikainen googletus jätti avoimeksi, joten en nyt sitten tiedä, että rikottiinko lakia vai ei.

Testissä tällä kertaa Matin yhden hengen teltta, joka ilmeisesti toimi niinkuin pitikin. Itse nukuin Clarkissa, joka on tähän mennessä jo havaittu hyväksi lähes kaikissa olosuhteissa. Toinen testattava asia olivat keittimet. Hommasin tikkukeittimen ja huviksi verrattiin sitä sitten kaasupolttimeen. Lopputulemana tikkukeitin oli hidas, mikä nyt oli tiedossakin. Pitkillä reissuilla joissa tehdään ruokaa muutenkin kuin keittämällä vettä tuo on hyvä, mutta tälläisillä reissuilla Kelly on edelleen se paras ja ainoa. Kotona tuli testattua, että grillihiilillä tuo keitin on ihan pätevä retkigrilli.

Nyt alkaakin sitten sellaiset osuudet, että täytyy miettiä, että mihin kannattaa mennä, että pääsee yleensäkään paikalle ja pois. Kiteen jälkeen täytyisi lähteä Ilomantsia päin ja sinne ei kyllä vie oikein mikään.

Tulenteko tuliraudalla

Kävinpä parin tunnin reissulla Nuuksiossa vähentämässä stressiä ja tuijottelemassa tulta. Otin myös tuliraudan mukaan, tavoitteena kerrankin kokeilla, että saako sillä tulet aikaan. Ajan kanssa ei ole tullut kokeiltua ennen, vaikka pari kertaa olen pikaisesti kokeillut ja kerran toki nuotion sateella sillä sytyttänyt, mutta silloin käytössä oli sellainen määrä 80% viinaa, että sitä ei oikeasti lasketa. Ja kyllähän sen tulen sai aikaan kun tarpeeksi testaili vaihtoehtoja.

Tein itseasiassa tulet kahdellakin tavalla, kuulin nimittäin luotettavasta lähteestä, että kun halkaisee tamponin ja vähän pöyhii sitä höttöä siellä sisällä, niin se syttyy helposti kuin mikä. Pitihän se testata ja pitää paikkansa. Syttyi iloisesti kunhan kipinä meni edes vähän samaan ilmansuuntaan. Melkein väitän että helpompi kuin tulitikku. Jatkossa siis tulenteon hätävaraksi tulirauta ja yksittäistamponi.

Mutta asiaan. Välineinä tulirauta, nahkamies ja kuivaa puuta. Ensimmäinen kokeilu oli sahata nahkamiehen sahalla kasa purua ja lyödä kipinää sinne. Ei toiminut, kipinä ei vaan riittänyt vissiin sytyttämään. Sitten kokeilin viilata sahanpurukasaan tuliraudasta tavaraa ennen kipinän laittamista. Ei toiminut sekään, tuliraudasta hiotut kipinät räiskyivät ja heittelivät purut ympäriltään pois. Kolmanteen versioon tein ison kasan purua ja vuolin sekaan mahdollisimman ohuita haituvia puusta. Sitten viilasin viereen tuliraudasta tavaraa ja siirsin puru- ja haituvakasan magnesiumkasan päälle niin, että sitä magnesiumia hiukan vielä pilkotti. Sitten vaan kipinää perään ja syttyihän se. Oman tulkinnan mukaan siis oleellista on se, että magnesiumin päällä on niin paljon tavaraa, ettei se lennä pois magnesiumin rätistessä. Purukasa syttyi sitten heti iloisesti liekkiin, mikä vähän yllätti, odotin että olisin saanut hiillosta, jota olisi pitänyt vielä puhkua henkiin. Mutta hyvä näin. Kuvittelisin, että päivän verran kun testailisi, niin saisi äkkiähkösti tulet kasaan hyvissä olosuhteissa.

Pieni lisäys: koitin uudestaan ja tällä kertaa en onnistunut saamaan tulta aikaan. Täytyy jatkaa treenaamista.

Altai Skis HOK 125 cm ja X-Trace-side

Ostin tuommoiset ja olen niitten päällä ollut kotiympäristössä vähän toistakymmentä tuntia. Hyvät pelit. Virallista juttua Täällä.

Taustaa henkinnalle sen verran, että poika opettelee hiihtämään ja ensi talvena laskettelemaan ja tavoitteena on myös tehdä näitä reissuja talvella jatkossakin, joten suksille oli tilausta. Suksien ongelma taas on se, että noihin tarkoituksiin jos hommaa sukset, niin se tarkoittaa 5 paria suksia, kun vaimonkin pitäisi pystyä pojan kanssa tarpeen vaatiessa menemään. Tai sitten yhdet HOKit. Ja yhdet teleskooppisauvat, joiden valmistajaa en nyt tähän hätään muista. Ei tartte edes monoja, kun nuo siteet syövät sisäänsä normi talvikengän ihan sujuvasti. Intternetsistä tosin luin, että erähiihtokäyttöön tarkoitettuja saappaita eivät välttämättä syö sisäänsä yhtä sujuvasti, koska side ei säädy ihan rajattoman isoksi.

Ensimmäisenä todettakoon se, että jos tarkoituksena on mennä kovaa, niin nämä ovat väärät välineet. Tasaisella optimiolosuhteissa menee hiukan kävelyä kovempaa (Maksimissaan ehkä 8 km/h) ja alamäkeen nousukarvat jarruttavat menoa. Kaikki testit tosin umpihangessa. Valmiilla ladulla näillä ei hiihdä, koska ovat siihen liian leveät. Ja tietenkin, jos on tälläiset, niin miksi haluaisit hiihtää valmiilla ladulla? Ei vaelluskenkiäkään kaupunkikäveyyn hankita ja yleensä ladun vieressä on tilaa.

Toisena todettakoon, että nämä ovat hauskat vehkeet. Paatunut riuhtoja ja kiirehtijäkin rauhoittuu nauttimaan ympäristöstä ja kulkemisen vapaudesta, koska näillä on se perusvauhti, jota pääsee vaivattomasti ja sitä kovempaa ei järkevällä vaivalla pääse. Toisekseen lyhyet sukset ovat niin ketterät ja nousukarvat niin pitävät, että maasto ei yleensä ole este. Se taas innostaa kulkemaan omia polkuja. Suurin vika näissä onkin se, että ne tuottavat valtavaa tarvetta lähteä lappiin kiipeilemään tuntureille ja laskemaan alas. Laskemista kunnollisissa mäissä en ole testannut vielä, mutta paikallisten pulkkamäkien perusteella tarvitaan jäykät kengät että saa kantin kiinni. Mikä nyt sinänsä on aika itsestäänselvyys, mutta mainitaan nyt kuitenkin.